Aamutuimaan iltamyöhään

Voihan aamupala. Ja iltapala myös.
Välipaloja ja Ruokailuja unohtamatta.

Nuo kiireisen arjen yhteenkokoajat.
Mukavat seurusteluhetket, päivän touhujen jutustelutuokiot.

Uskon ja todellakin Toivon, että nuo hetket ovat meilläkin joskus vielä edessä, nimittäin meidän ruokailut ovat lähes aina aika katastrof meidän näköisiä.
Vähän ehkä rauhattomia, aika meluisia, sotkuisia, pääsääntöisesti yhtä säätöä.

Melkein joka kerta joku nurisee kattilan sisällöstä.
Yksi vetää jogurttia, toinen kiivejä, kolmas pelkää leipää voilla.
Ei maitoa, vaan mehua!
Ei vettä, vaan maitoa!

Ja tämä yksi soutaa ja huopaa.
Nimittäin, ollaan pikkuhiljaa koitettu saada Pikkuneitiä syömään ilman syöttötuolia.
Yleensä viisi minuuttia ruokailun alkamisesta neiti on kuitenkin köytetty jälleen siihen sen jälkeen kun hän on kaatanut maidon kontatessaan pöydän yli, kastellut vaatteensa kontatessaan takaisin paikalleen pöydän ali, juossut leipä suussa kierroksen keittiöstä eteiseen ja olohuoneen kautta takaisin keittiöön sillä seurauksella, että leivänmuruja on pitkin reittiä kuin Hannussa ja Kertussa konsanaan.
Sitten hän on ehtinyt myös vaihtaa paikkaa ainakin kaksitoista kertaa ja näin ollen tuhertanut pöydän joka kohtaan niin puuroa kuin voitakin. Ja sitä maitoa.

No tämä yhden naisen show jatkuu vaikka seilaaminen on estetty.
Pikkuveli ja Isosisko tirisevät ja hirisevät Pikkuneidin tekemisille niin, että toinenkin muki on melkein kaatunut ja yhdet jogurtit on pärskäytetty pitkin tonttia.
Siitäkös innostuneena juniori vetäisee esityksensä loppunumeron takataskusta, eli kajauttaa koko pienen kurkkunsa voimalla: KAKKAA KAKKAA PIMPPIII!!

Esitys päättyykin sitten siihen, että yksi saa hermoromahduksen (minä), yksi tippuu naurun voimalla penkiltä (Pikkuveli) ja toinen (Isosisko) pärskäyttää toisen täys-suullisen jogurttia pitkin keittiötä.

Se siitä yhteisestä juttutuokiosta sitten.

Toivossa on hyvä elää. Huokaus.