Sunnuntai ehtoota

En aikonut kirjoittaa aiheesta, mutta yläkerrassa on semmoinen zirkuz meneillään, että pakko tarttua aiheeseen, sokerihumalako on muka todistetusti huuhaata?

Ihan oikeasti.
Meillä syödään iltapala todellakin aina niin, että tarjolla ei mielellään ole sokeria.
Koska lapset vain sekoavat kerta kaikkiaan loppu illaksi siitä tyystin.
Olen vähän sokerinatsi-äiti, en mikään totaalikieltäjä muksuilta (voi kun sama pätisi itseenikin), mutta rajotan sen syöntiä kyllä. Ei sokerijuguja, ei mehuja jne.
Ei joka päivä, eikä ainakaan montaa kertaa päivässä.
Jos syödään tai juodaan jotain sokerista jollain aterialla niin se on vain yksi annos ja kiitos.

No nyt ajattelin olla kerrankin höveli ja vetäisin pannarit iltapalaksi.
Ja nyt, puolitoista tuntia myöhemmin, kun kavereiden pitäisi jo vedellä hirsiä niin sen sijaan vintissä hypitään, kikatetaan, sekoillaan ja kiljutaan kuin heikkopäiset. Ja melko varmasti kohta vollotetaan.
Kuulisittepa!
Toki nyt muutenkin saattaa joskus olla jotain iltavillejä, mutta yleensä muutaman STOP huudon jälkeen tulee hiljaista. Nyt siellä painitaan ja ainakin puolitsiljoonaa kertaa on pyydetty, kehotettu, hermostuttu, huudettu jne. pistämään päät tyynyyn.

Normaali iltana iltasatu, iltarukoukset, taputtelut ja halailut kun on tehty, niin porukka on jo aika hyydytettyinä eikä unta tarvitse odotella.

Voi pannari minkä teit!
Tai siis voi äiti kun teit pannarin. Hillolla ja kermavaahdolla vieläpä.

Tosissaan siis luin jokin aika sitten artikkelin, joka tutkimuksen pohjalta kuittasi lasten sokerihumalan kuvitteelliseksi olotilaksi. Voisin kirjoittaa todellakin sen artikkelin uudestaan ja tehdä sen tutkimuksen myös.
Meidän lapsille karkkipäivän karkeiksikin riittää mainiosti karkkilaatikko ja tikkari, pusseista jos puhutaan niin hetken päästä sen tyhjennyttyä on sikahauskaa ja siitä vähän myöhemmin sikatyhmää, että sillai.