Hitsit

Iiikäävän nyt kerron teille...
Ei oo antibiootti tehonnut, ei.
Ihan oikeasti vedin kymmenen päivän elimistöntappamis-kuurin ja tässä lopputulos, kuume sahaa jälleen paikasta aa paikkaan bee ja pää ja kurkku on kipeä ja tulehdusarvot koholla.
VOI tietysti olla, että meillä joku muu nyt kantaa tätä pöpöä eikä oireile, pitänee passittaa koko komppania nielutesteihin. Jei.
Sitten vielä kaiken tämän kivan päälle lähti myös ääni.
Ja ai että sitä onkin ollut tässä ikävä, voin kertoa.

Tokaluokkalaisen kommentti tässä kohtaa oli suorastaan viisas:
"Äiti sun pitäis nyt olla niinku tosi rauhallinen ja hiljaa, eikä juosta eikä huutaa varsinkaan yhtään!
Sanoo herra, joka kaksi minuuttia sitten veti koululenkkareilla tuolla juuri kaivetulla ratsastuskentän pohjalla, joka lepää tyytyväisenä vuorokauden sateen jälkeen melko rapaisissa fiiliksissä.
Argh. No mutta, eihän sellaisesta toki tarvi ääntä korottaa!

Toisaalta tämä mun äänettömällä-olo on poikinut jotain metkaakin, nimittäin suurin osa tämän illan keskusteluista on käyty pihisemällä. Jotenkin se kuiskaus on niin maaginen, että se pistää toistenkin äänet pari pykälää pienemmälle, hih. Ihan vois joskus kokeilla muutenkin vain kun oikein volyymit kohoaa pilviin?

Huominen työpäivä vaihtuu siis kotona pötköttelyyn ja että ärsyttää.
Toki kukaan ei ole korvaamaton, mutta kyllä kieltämättä pyörii tässä nyt vähän katkerat fiilikset, että miksi just minä? Ja just nyt, kun ei tosiaankaan olisi "aikaa" sairastaa.
Tai ehkä siks just? En tiedä.

Eipä tässä auta kuin vetäistä iltapalaksi parit särkylääkkeet ja siirtyä viltin alle tärisemään..ja hetken päästä uimaan hiessä, tiedättehän kuume.
Mutta kyllä tästä vielä noustaan, alkuviikko taas aikaa toeta, jospa sitä sitten olisi jälleen työkunnossa ja muutenkin iskussa.
Voitte uskoa että on sitä ihanaa reipasta ja energistä oloa ikävä!
Tällä hetkellä on fiilis kuin noilla puoliksi syödyillä rieskoilla. Lötkö.

Hyvää viikonloppua.