Näön vuoksi.

Masennuin. Totaalisesti. Lopullisesti.

Mutta myös näen jälleen kunnolla. Kirjaimet pysyy rivissä ja terävinä. Kaukanakin olevat tekstit on selviä. Ja olen siitä erittäin iloinen.

Hirveä ristiriita siis.

Jouduin laittamaan lasit ensimmäisen kerran vuonna ööö..en edes muista. Eskarilainen taisi olla jonkun vuoden tai kaksi vanha. Eli aika monta vuotta sitten.
Lasit olivat lukulasit, eli pidin niitä vain kun luin tai olin koneella.
No tiedättehän mitä semmoinen edes takas venkslaaminen tarkoittaa, pikkuhiljaa ne lasit vain unohtuivat johonkin lojumaan, enkä enää käyttänyt niitä juuri ollenkaan.
Viimeinen muistikuva silmälaseista on se, kun ne oli mulla mukana nuorimmaisen syntymähetkellä sairaala-kassissa. Sitten en enää niihin koskenut. Yritin lukea ja nähdä miten kuten.

No aika monta vuotta meni sinnitellessä, kunnes nyt kesän aikana alkoi tuntumaan, etten näe enää eteen enkä taakse. Lukeminen ja puhelimen näytön tihrustaminen oli ihan täyttä tuskaa ja esimerkiksi kauempana olevia tienviittoja tai kylttejä ei tahtonut nähdä enää kuin just kohdalla.
Siispä varasin optikkoajan ja valmistauduin karmeaan kohtalooni.

Itsessään näköni ei juurikaan ollut huonontunut, hajataitto teki sen kirjainten hyppimisen (mitä ei aikaisemmin ole ollut), joten vika oli onneksi aika pieni, mutta lasit oli uusittava.
Kokeilin sen seitsemätkymmenet (te tiedätte kenellä lasit on!) eri vaihtoehdot pokista, mutta lopulta päädyin aina vain näihin mitkä lopulta valitsin. Ne tuntuivat kivoimmilta nenällä ja näyttivät peilistä vähiten karmeilta. Paitsi että silti musta tuntuu, että ne ovat yksistään karmeat.
Kriisi puhkesi eilen illalla niin isoksi, että piti muutama epävarmuuden kyynel vierittää, kun olin niin itsetunto kellarissa. Onko pakko? No on, koska muuten elämä on yhtä sumua. Jos se nyt toisinaan on muutenkaan muuta kuin sumussa tarpomista.
Ja nyt on vain tehtävä se päätös, että ne rillit keikkuvat siinä nenällä koko ajan, koska muuten tilanne on kohta sama kuin viimeksikin.

Itsetuntoa tässä nyt yritetään kohotella takaisin edes sille vaatimattomalle tasolle missä se aikaisemmin on pyristellyt ja yritetään kulkea peilin ohi purskahtamatta itkuun joka kerta.
Jos sieltä ei aikaisemminkaan mikään Miss Universum ole kurkkinut, niin nyt tuntuu kuin sieltä katsoisi joka kerta se silmälasihymiö joka kaiken lisäksi tarvisi myös oikomishoitoa, tiedättehän?
Epäreilua, etten sanois.

Silmälasien lisäksi olisin voinut ostaa samalla reissulla tehokkaan kuulolaitteen.
En siksi, että kuulisin paremmin, vaan siksi, että voisin napsauttaa sen välillä kiinni.
Nyt just tekisin sen.
Koska kauhea tappelu.
Ja niinkin hienosta asiasta kun kumpi voitelee leivän ensin. Huoh.

Ps. Parasta kotipäivissä on se, kun voi huoletta vetäistä takkutukan nutturalle tai vastaavasti antaa vain pörhöttää vapaana mihin suuntaan tahansa.
Tukkani on luonnontilassa varsin oikukas, mutta kotona ollessa en jaksa suoda sille pienintäkään ajatusta vaan annan sen elää just niin miten se tahtoo.
Yleensä se tahtoo vain olla mahdollisimman sotkussa ja likainen.
Tässä siis näette meikäläisen kuontalon varsin sellaisena mitä se ei ole koskaan kodin ulkopuolella.