Puuroa pikkukattilalla

Täällä on tälle syksylle käyty koulua nyt viikko.
Ensimmäinen viikko on tuonut tullessaan ihmetystä hiljaisesta kodista aamupäivisin, yhden uuden koululaisen meidän perheeseen, wilmaviestit, vanhempainilta-ajat, ensimmäiset täihavainnot ja pikkukattilallisen puuroa.

Pikkuneiti on tieten eniten joutunut tässä sopeutumislinjalle, kun yhtäkkiä kotona on aamupäivisin hänen itsensä lisäksi vain äiti tai isä. Ensimmäisenä aamuna hän kyseli kovasti äänien perään ja lisäksi nukkui päikkärit mun kainalossa, mitä ei ole tehnyt yhteen ja puoleen vuoteen.
Käytännössä alkuviikon reiteeni oli liimautunut vaahtosammuttimen kokoinen ihminen, joka sai eroahdistuskohtauksen heti kun äitinsä käänsi edes toisen silmän hänestä poispäin.
Muistui oikein mieleeni vauva-ajat, kun tarpeillekin olisi pitänyt ottaa tsemppari mukaan.
No, olin ilkeä ja jätin hänet oven ulkopuolelle karjumaan tuskaansa.
Äitiii tuukko tää ikinä poit!!!! 
No en tiedä tulisko.

Kohta kuusivuotias aloitti vihdoin eskarin.
Ei hän olekaan vasta kuin semmoiset neljä vuotta, eli toisin sanoen niin ikään kun pertsan on saanut kynnyksen yli, vinkunut että koska hän saa aloittaa koulun.
No nyt hän sai ja hän on ollut varsin onnellinen.
Äidillänsä on sen sijaan ollut erittäinkin ristiriitaiset tunteet, onnellisuudesta toisen onnen puolesta jäätävään huoleen koulumatkasta, kavereista ja sopeutumisesta koulumaailmaan.
Nyyh.

Puhelin on Wilman osalta ollut ah niin ihanan hiljainen, vaan nythän se lysti taas alkaa.
Petterin vanhempainilta keskiviikkona kello 18.
Sisäliikuntavaatepussit koululle.
Perjantaina sinne ja torstaina tänne.
Muistutus ja muistutus ja muistutus. Muistakaa! Unohtakaa. Ai sitä ne ei kyllä yleensä muistuta, mutta unohdan silti puolet.
Puhumattakaan niistä Sesamainenpetterieiosaaistuasekuntiakaanpaikallaan-viesteistä. Sydän lyö tyhjää joka kerta kun Wilma piippaa.
Ja pysähtyy kokonaan kun opettaja soittaa. Ihan pahin. Se ei soita toivottaakseen hyvää päivää.

Vanhempainilloista en oikein tiedä itkisikö vai nauraisiko.
Hirveän ihana päästä tutustumaan lapsen luokkaan ja opettajaan ja luokkatovereiden vanhempiin, mutta tämmöiselle umpisulkeutuneelle epäsosiaaliselle ihmiselle ne ovat melkoinen piinapenkki.
Tänä vuonna eskarin vanhempainillasta onnistun loistamaan poissaolollani, koska olen jo aikaisemmin varannut valmennukseen tunnin Ninnin kanssa. Ja perumiseräpäivä meni jo.
Harmi eikun siis jee!

Perjantainahan se koitti taas ilon päivä!
Kokonaiset kuusi päivää koulua ja täit ovat aloittaneet koko vuoden kestävät bileet.
Siis kysyn vaan, että missä ihmeen pulpettien lokeroissa ne kesehtivät kesän ja keräävät voimiaan ja heti ensimmäisen oppilaan astuessa luokkaan, hyppäävät päättömään kyytiin ja aloittavat sen joka syksyisen oksettavan leviämisen. Argh. Argh. Ja argh.
Täisuihkeen -ja kamman saa taas kesän jälkeen kaivaa naftaliinista. Meillä säästyttiin viime vuosi. En uskalla edes ajatella tulevaa. Puistatus. Vaikkei niihin nyt kukaan olekaan kuollut, niin silti.
Saa oksentaa.

Aamupäivän puurokattila on pienentynyt puoleen.
Voitte kuvitella mikä shokki on ollut siirtyä seitsemän (tai kuuden) ihmisen aamupäiväruokinnasta kahteen ihmiseen?
Pikkukattilallinen puuroa, ja siitäkin jäi puolet.
Tuo miniskini kattila sai ensimmäisenä aamuna mun kyynelkanavat läikkymään lähes yli.
Kohta teen yhden hengen mikropuuroannoksia, koska mun lapset kasvaa isoksi ja joudun yksin puuroni syömään aamuisin, jos en töissä ole.
Sanoinko jo, aika menee liian nopeaa?

En muista olenko tämän kuvan julkaissut täällä blogin puolella, mutta Instassa ainakin.

Tässä kuvassa viipyy vielä niin kesä. Kyllä se oli tänäkin vuonna ainakin jonakin päivänä!

Tämä ihmisenalku ihastuttaa mua vielä täällä kotona ainakin tämän syksyn.

Koko kolmevuotiaan mielensä uhmalla, tahdolla ja voimalla. <3