tiistai 22. elokuuta 2017

Puuroa pikkukattilalla


Täällä on tälle syksylle käyty koulua nyt viikko.
Ensimmäinen viikko on tuonut tullessaan ihmetystä hiljaisesta kodista aamupäivisin, yhden uuden koululaisen meidän perheeseen, wilmaviestit, vanhempainilta-ajat, ensimmäiset täihavainnot ja pikkukattilallisen puuroa.

Pikkuneiti on tieten eniten joutunut tässä sopeutumislinjalle, kun yhtäkkiä kotona on aamupäivisin hänen itsensä lisäksi vain äiti tai isä. Ensimmäisenä aamuna hän kyseli kovasti äänien perään ja lisäksi nukkui päikkärit mun kainalossa, mitä ei ole tehnyt yhteen ja puoleen vuoteen.
Käytännössä alkuviikon reiteeni oli liimautunut vaahtosammuttimen kokoinen ihminen, joka sai eroahdistuskohtauksen heti kun äitinsä käänsi edes toisen silmän hänestä poispäin.
Muistui oikein mieleeni vauva-ajat, kun tarpeillekin olisi pitänyt ottaa tsemppari mukaan.
No, olin ilkeä ja jätin hänet oven ulkopuolelle karjumaan tuskaansa.
Äitiii tuukko tää ikinä poit!!!! 
No en tiedä tulisko.

Kohta kuusivuotias aloitti vihdoin eskarin.
Ei hän olekaan vasta kuin semmoiset neljä vuotta, eli toisin sanoen niin ikään kun pertsan on saanut kynnyksen yli, vinkunut että koska hän saa aloittaa koulun.
No nyt hän sai ja hän on ollut varsin onnellinen.
Äidillänsä on sen sijaan ollut erittäinkin ristiriitaiset tunteet, onnellisuudesta toisen onnen puolesta jäätävään huoleen koulumatkasta, kavereista ja sopeutumisesta koulumaailmaan.
Nyyh.

Puhelin on Wilman osalta ollut ah niin ihanan hiljainen, vaan nythän se lysti taas alkaa.
Petterin vanhempainilta keskiviikkona kello 18.
Sisäliikuntavaatepussit koululle.
Perjantaina sinne ja torstaina tänne.
Muistutus ja muistutus ja muistutus. Muistakaa! Unohtakaa. Ai sitä ne ei kyllä yleensä muistuta, mutta unohdan silti puolet.
Puhumattakaan niistä Sesamainenpetterieiosaaistuasekuntiakaanpaikallaan-viesteistä. Sydän lyö tyhjää joka kerta kun Wilma piippaa.
Ja pysähtyy kokonaan kun opettaja soittaa. Ihan pahin. Se ei soita toivottaakseen hyvää päivää.

Vanhempainilloista en oikein tiedä itkisikö vai nauraisiko.
Hirveän ihana päästä tutustumaan lapsen luokkaan ja opettajaan ja luokkatovereiden vanhempiin, mutta tämmöiselle umpisulkeutuneelle epäsosiaaliselle ihmiselle ne ovat melkoinen piinapenkki.
Tänä vuonna eskarin vanhempainillasta onnistun loistamaan poissaolollani, koska olen jo aikaisemmin varannut valmennukseen tunnin Ninnin kanssa. Ja perumiseräpäivä meni jo.
Harmi eikun siis jee!

Perjantainahan se koitti taas ilon päivä!
Kokonaiset kuusi päivää koulua ja täit ovat aloittaneet koko vuoden kestävät bileet.
Siis kysyn vaan, että missä ihmeen pulpettien lokeroissa ne kesehtivät kesän ja keräävät voimiaan ja heti ensimmäisen oppilaan astuessa luokkaan, hyppäävät päättömään kyytiin ja aloittavat sen joka syksyisen oksettavan leviämisen. Argh. Argh. Ja argh.
Täisuihkeen -ja kamman saa taas kesän jälkeen kaivaa naftaliinista. Meillä säästyttiin viime vuosi. En uskalla edes ajatella tulevaa. Puistatus. Vaikkei niihin nyt kukaan olekaan kuollut, niin silti.
Saa oksentaa.

Aamupäivän puurokattila on pienentynyt puoleen.
Voitte kuvitella mikä shokki on ollut siirtyä seitsemän (tai kuuden) ihmisen aamupäiväruokinnasta kahteen ihmiseen?
Pikkukattilallinen puuroa, ja siitäkin jäi puolet.
Tuo miniskini kattila sai ensimmäisenä aamuna mun kyynelkanavat läikkymään lähes yli.
Kohta teen yhden hengen mikropuuroannoksia, koska mun lapset kasvaa isoksi ja joudun yksin puuroni syömään aamuisin, jos en töissä ole.
Sanoinko jo, aika menee liian nopeaa?


En muista olenko tämän kuvan julkaissut täällä blogin puolella, mutta Instassa ainakin.
Tässä kuvassa viipyy vielä niin kesä. Kyllä se oli tänäkin vuonna ainakin jonakin päivänä!
Tämä ihmisenalku ihastuttaa mua vielä täällä kotona ainakin tämän syksyn.
Koko kolmevuotiaan mielensä uhmalla, tahdolla ja voimalla. <3








8 kommenttia:

  1. Tuossa wilma-viesti kohdassa repesin. Niin totta jokasana. :):):)

    VastaaPoista
  2. Ai että sai nauraa, muuten ollu kulmakarvat silmien edessä koko päivän. Jotenkin niin rasittavaa, kun koulut alko. Tuntuu, että äiti sitä koulua enempi käy ku lapset. Jatkuvasti wilma piippailee..😖 Täällä toinen todella epäsosiaalinen äiti, joka ei todellakaan mielellään astu vanhempainiltoihin. Ihan tuskaa.😩 Jospa se vuosi menis taas nopiaa ja pääsis nauttiin kesästä.😄

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tuntuu kyllä että itekin opiskelee varsin intensiivisesti ala-astetta uudestaan.
      Meillä vielä osa lapsista läksyjen ja muun huolehtimisen suhteen niin huolimattomia, että ihan pakko jos meinaa ne kunnialla saada koulusta läpi niin olan takana kytättävä koko ajan että asiat tulee tehtyä. Sitten kun neljän lapsen asiat ja läksyt yrität muistaa ja huolehtia ja vaatia plus kaikki muu elämä, niin ei ihme että välillä tulee unohduksia ja hermoromahduksia :D

      Mutta pitää näistä nyt nauttia, kohta ne ovat muisto vain <3 (onneksi :D)

      Poista
  3. Ai että. Sä puhut jotenkin niin kauniisti ja ihanan realistisesti ison perheen arjesta. Kuinka se on raskasta, mutta rakasta. Ja tuo eläinlauma. Voi,onni teidän puolesta kun sen omistatte. Oma huolensa niissäkin,mutta on nekin niin <3
    Itselläni kolme lasta ja eläimetkin rajoittuvat yhteen ainokaiseen koiraan. (hamsteri kuoli kesällä ja uusi tulee vasta vuoden päästä kun keskimmäinen täyttää kymppivee ja saa oman lemmikin,aivan kuin siskonsa pari vuotta sitten)
    On tämä elämä niin ihmeellistä,täynnä valintoja,niiden kanssa elämistä. Täynnä mahdollisuuksia ja niidenkin kanssa elämistä. Täynnä huolta ja muistettavia asioita.
    Mutta silti niin hyvää ja rikasta.
    Kiitos kivasta blogista ja arjenkuvauksista.
    T. Äiti kolmelle

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi <3

      Me kyllä eletään täällä meidän unelmaa.
      Vuoden (tai kahden oikeastaan) sisällä meidän elämä on kyllä muuttunut totaalisesti.
      Ei olisi vielä uskonut jokunen vuosi sitten, että asutaan maalla piha täynnä eläimiä.
      Valintoja on pitänyt tehdä, muutama riskikin ottaa, vaan se on kannattanut.
      Ja siinä valintojen hetkellä tulee usein olo, että mitä hullua sitä tuli tehtyä ja kaduttanutkin moneen otteeseen. Ja jälkeenpäin se on avautunut, että olisi vain kannattanut uskoa ja luottaa siihen, että asiat järjestyvät <3

      Hyvin kiteytit ajatuksia tuossa kommentissasi, yhdyn niihin täysin :)

      Poista
  4. Taas sää repäsit. Kiitos nauruista :) vihattu ja parjattu wilma. Noh meillä 1 lapsista suree ku hänelle ei viestejä tule.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se oikeasti yks parhaista keksinnöistä ikinä :)
      Mutta välillä tuntuu ettei oikein tiedä mitä ajattelisi. Aika pitkällehän se on kuitenkin sitä, että enemmän sieltä kautta sitä yhteydenottoa tulee negatiivisessa mielessä kuin positiivisessa. Mutta toisaalta kai voi ajatella, että kun ei mitään kuulu niin se on pelkkää positiivista :)

      Poista