Jotain ratkaisua tähän kiitos!

 

 

 

Ongelma.

1. Koko marraskuun postilaatikkoon kolahdelleet lelulehdet.

Lapset kinastelevat niistä jokaikisestä, jokaikinen kerta (tai oikeastaan ydinsota on parempi sana tässäkohtaa).

 

Ratkaisu.

1. Soita puhelu lelulehtien tuottajalle ja pyydä lähettämään niitä jatkossa neljä kappaletta kerralla yhden sijaan (ydinsota voi hyvällä onnella laantua asemasodaksi).

2. Uhkailun ja kiristämisen sijaan yritä hillitä hermosi tämän sodan sovittelijana (mutta kun uhkailu ja kiristäminen on niin paljon helpompaa).

3. Hae jatkossa itse posti ja sujauta joka ikinen lelua sisältävä nivaska suoraan ö-mappiin (ja jätä lapsesi paitsi kaiken sen krääsän ihanuudesta).

 

Jos jotain lapset oppivat suurissa perheissä (riitelyn lisäksi) niin jakamaan ja odottamaan vuoroaan.

Ehkä sittenkin tyydyn kohtaan 2.

Olkoon se sitten äidin ja isän oppimisen paikka.

 

Ps. Aamukammassa ei tökötä enää yhtään piikkiä. Seuraavat kolme päivää lupaan olla kiristämättä ja uhkailematta yhtään ketään.

Ainoa vaihtoehto tosin olisikin ollut vain mieheni. Tuskin edes tehoaisi.

 

Pss. Jostain kuuluu repimisen ääntä. Kaksivuotias tuhoaa lelulehteä.

Ääk, mitä mä teen? Olisiko tässä ratkaisu numero 4.?

Majassa matalassa

Mun tämän hetken pieneen painajaiseen kuuluu vahvasti majan rakentaminen.

Aamulla, kun tämä mamma vasta räpyttelee rähmiä silmistä ja puhisee itseään ylös pedistä, jälkikasvunsa on rakennuspuuhissa ihan kympillä.
Ihan kympillä tarkoittaa siis lähinnä sitä, että talon kaikki muut huoneet on räjäytetty katosta lattiaan. Kymmenen neliön huoneeseen on raahattu koko huushollin irtotuolit (n.8kpl) sekä sekalainen seurakunta peittoja (joita joku idiootti on haalinut yhden kaapin täyteen ihan tätä varten).
Lisäksi majaan vedeteään kahdet nukenrattaat, seitsemäntoista nukkea tykötarpeineen, ruokavärkkejä, neljä reppua ja koko Lasten Parhaat Kirjat-kerhon tuotanto.
En enää ihmettele, että mieheni migreeni alkaa heti kun kotiinpaluu koittaa työpäivän jälkeen.

Tänään muuten juhlitaan meidän vauvaa, kaksivuotiasta. (No okei, ehkä voin yrittää jo luopua tuosta vauva-termistä kun todellinen sellainen myllertää vatsassa.) Taapero siis. Iso poika.
Tämä iso poika on myös erittäin innostunut majaleikeistä ja menee toisten leikeissä jo ihan täysillä mukana.
Välillä pelastuspartio vain kehiin kun toinen jää takajalasta roikkumaan johonkin tuolin pinnan väliin.
Ja taas jatketaan.

Kaksivuotias on myös erittäin innokas valokuvattava.
Toisin sanoen kaverin naamavärkki on aina niin lähellä linssiä, että kuvaan saadaan ainoastaan sameahko kuva pikkukielestä.
Hampaita muuten löytyy jo aika komeat rivit, eikö? Niitä on jo testattu hammashoitajan sormiinkin.
Hävettikö. Vähän.

Villasukat Sallan tapaan!

Olen ihan käsittämättömän surkea käsityö-ihminen.
Ala-asteen kässätunnin tuotokset ovat ihan legenda, ja yläasteen kässätunnit itsessään olivat niin legendaa, että ne tuotokset hukkuivat siihen hihitykseen ja kikatukseen. Ja sinne ovat jääneet.
Mutta jotain jäi povariin ja paksuun kalloon, villasukat osaan tehdä.

Aina elokuun pyörähtäessä syyskuulle mun villasukankutomiskättä alkaa vipattaa.
Ihan tohkeissani pyörin lankahyllyllä edestakaisin ja hullaannun niistä väreistä. Poimin mukaani kerän tai pari (tällä kertaa mustaa) ja sujahdan puikkoineni sohvan nurkkaan.
Ongelma on siinä, että sitä vipatusta kestää yleensä vain varren verran. Sen jälkeen alkaa tajuton ahdistus siitä, että sukka (ja mielellään se toinenkin vielä) täytyisi saada valmiiksi asti.
Kutale pyörii hyllyllä (se suorastaan sulautuu jo sisustukseen) ja joka kerta ohimennessä huutaa perääni epätoivoisena. Ja minä ahdistun.

Kuvanotto hetkellä toinen sukka oli vielä keränä kaapissa. (Nyt jos kuvaisi, niitä tuskin näkyisi.)
Mutta nyt ne ovat vihdoinkin valmiit.
Tein niitä noin kolme kuukautta, mutta se taitaa kuulkaa olla ennätys se.

5-vuotias pyysi itselleen myös uusia sukkia.
Hyvällä mäihällä ehtisi vielä tälle talvelle!

Pakettia pukkaa

Tarvitset neljä (tai haluamasi määrä) tylsistynyttä ihmislasta.
Lisäksi tarvitset pöydälle sekalaisen kokoelman romua ja roipetta. (esim.junaradan osat kelpaavat oikein hyvin)
Ota vielä kilo paperia ja toinen kilo teippiä.
Pistä mukelot hommiin.

Lopputulos:
- ehkä pieni käsirysy teipistä (kun talosta löytyi vain kaksi rullaa).
- 82 paperiin paketoitua sälää (täyttä paperin tuhlausta).
- kaksivuotias, joka on teipannut myös varmuuden vuoksi kasvot ja käsivarretkin (se onneksi on vain teippiä).
- neljä onnesta tuhertavaa penskaa (mikäs sen ihanampi näky? jotain vastapainoa itkusta tuhertaville penskoille).
- ehdottomasti onnellisempi loppu, kuin ennen paketointia uhkaavasti alkaneella taistelulla talon ainoasta lelulehdestä (se onkin ihan oma tarinansa sitten).

Yksinkertaista, mutta tehokasta.

Edistystä

Tätien kanssa uimassa.

Ensin tuli tyrmäys. En halua lähteä.
Sitten pientä epäröintiä. Lähteekö pojat? Tuleeko sinne muita? Kuka musta huolehtii?
Houkuttelun ja suostuttelun jälkeen hän lähti, reppu pakattuna pyyhkeen ja uikkareiden lisäksi täyteen tsemppiä ja rohkeutta.

Uimahalli oli ollut täynnä mummoja, mutta yksikään ei pahaa tehnyt eikä purematta niellyt.
Kotiin palasi väsynyt, mutta onnellinen uimari.
Pieni askel ihmiskunnalle, mutta erittäin suuri askel tälle pikkuneidille.
Äiti oli ylpeä.

Ps. Aikuisten loma varattuna. Laukkuun pakataan kaikki kiristyneet hermot ja toivottavasti loman jälkeen saa laukkuun laittaa levänneet ja ladatut akut.
(Ei ehkä tässäkohtaa kannata muistella viimekevään lomaltapaluuta. Seuraava viikko oksennuksien siivousta.)
Mutta sitä ennen on vielä monta kerhoa, kokousta, synttäriä ja touhua.
Odotellessa.

Eilen

 

 

Onnea isälle!

Isä kulta, herätys

sinulle on yllätys!

Paketissa odottaa

kohta avata sen saa.

Mutta malta vielä!

 

Aamulla kun hämärtää,

hetkeksi jos sänkyyn jää

ehtii tätä miettiä:

elämä on ihmettä.

 

Sillä!

Ihmisistä tärkeimmät

yhteen tänne päätyivät

omaan kotiin, lähekkäin

kaiken piti mennä näin.

 

Kiitos näistä hetkistä

arkisista, hyvistä

jolloin muistaa jälleen sen

suuren onnen ytimen.

 

Ja nyt!

Ensin vielä halataan

sitten päästään juhlimaan

isän päivää, onneksi

olet tänään sankari. <3

 

 

Sipinää, rähinää, rapinaa, pomppimista, halimista, sanaharkkaa, huutoa, herkkuja, pappoja, serkkuja.

Juhlapäivä, mutta lapsiperheessä myös varsin normipäivä.





 

Ilmiö.

 

 

Eskarilaisella menee tosi hyvin.

Kouluun on kiva mennä, vaikka taksi hakeekin ihan säälittävän aikaisin ja ruokana on aina jotain ällöä perunaa.

Välillä huomaa, että kun koulussa joutuu skarppaamaan, niin kotona ei sitten aina ihan jaksa.

Korvat on koristeena ja niin poispäin.

 

Eskarin myötä on meille ilmaantunut eräs vähemmän mielenkiintoinen ilmiö. Joka on paisunut sellaisiin mittoihin, että voin kertoa, ottaa päähän!

Rumat sanat. Höpöt jutut. Jutut, jotka suurin osa käsittelee ihmisen alaosaston ruumiinosia. Ja tuotoksia. Ja eksyipähän kerran mukaan ihan oikea kirosanakin, joka aiheutti pienen juttutuokion pojan ja äidin välillä.

 

Sillehän ei vain niinku voi yhtään mitään, että hermothan siinä menee.

 

Hyvää koulupäivää kulta!

Kiitos, pieru-äiti!

Heh heh.

 

Mitäs tänään oli ruokana?

Paskalaatikkoa ja puolukkaa.

Ihan oikeasti, ruoasta ei puhuta kyllä noin.

 

Pieru-Kalle, tuo eskariluokan puhutuin olento, on jo siirtynyt melkein pysyvästi meidän sanavarastoon. Lipsahtanut jo meikäläiseltäkin pariin otteeseen. Tarttuvaa laatua meinaan.

 

Sillekään ei kyllä mahda mitään, että tilannekomiikkaakin välillä on.

Sadut ovat kovassa huudossa tällä mainitulla herralla ja niinpä cd raikaa lähes koko ajan nappulat kaakossa. Tällä hetkellä Seitsemän Koiraveljestä osataan ulkoa etu- ja takaperin.

Veljekset ovat tulleet uudelleen nimetyiksi, mm. Simeoni Urpo-läski ja Pikku-Eero Luikkupylly.

Voi Aleksis, jos tietäisit!

 

Sitähän ei voi kieltää, etteikö rumia sanoja tärähtäisi itselläkin joskus. Iiiihan tosi tosi harvoin kun oikein ottaa päähän. Öhöm.

Mutta onko se sitten oikein kieltää lasta höpöttämästä, jos itseltäkin tahtoo lipsua?

No sen verran sanon puolustukseksi, että puhun kuitenkin naapurin Annikista ihan ilman etuliitettä pippeli.

 

Toivomme täten tämän ilmiön häipyvän (tai siirtyvän seuraavalle) järjen hivuttautuessa pikkuhiljaa pienen koululaisen päähän!

Mikä ihme siinä on niin jännää?

 

 

 

 

 

 

 



Herrrkkua!

Enpä tiedä teistä muista, mutta meikäläisen on aina silloin tällöin (kaikesta mässäämisahdistuksista huolimatta) saatava jotain niin makeaa, että takahampaiden paikat irtoilee.
Sitä kun vetäisee kupillisen jotain sokerihässäkkää, niin johan taas menee tovi (ainakin muutama tunti) ettei tee mieli makeaa lainkaan.

Tässä syötiin mustikkapöperöä, joka pistää kyllä pään niin sekaisin että olo on kuin hyvin juoneella (ei sillä että siitä olosta tietäisin), mutta lapset hyppivät loppuillan kymmenen senttiä jalat irti maasta, hihitystä piisasi iltapuolelle asti ja eräs valitti vielä huonoa oloakin.
Oireet siis täsmäävät.

Mustikkapöperö

150g voita
2dl fariinisokeria
4dl kaurahiutaleita
2dl vehnäjauhoja
mustikoita

Sulata voi ja sotki sinne muut aineet mustikkaa lukuunottamatta.
Laita mustikat vuoan pohjalle (voit laittaa sekaan vähän perunajauhoja) ja sitten muruseos päälle.
Uuni oli muistaakseni 200 astetta ja paistos sen verran kauan sen sisällä, että pinta sai kauniin värin.
Ei se oo niin justiinsa.
Paistoksen kanssa syötiin sitten sikana vaniljajätskiä.

Kannattaa kokeilla, jos kaipaat iloista loppupäivää.
Tämä soosi vois olla paikallaan tässä räntäsateen sulostuttamassa päivässä.

Lintubongarit tässä päivää!

Mulle tuli pakkomielle lintulaudasta.
Tai ensin mulla ei ollu yhtään, mutta lapset väkersivät kerhossa lintulaudat maitopurkeista, ja siitä asti mulla on jyskyttänyt takaraivossa tuo mainittu vekotin. Tai siis sen hankinta.

Tuumasta toimeen.
En oo mielestäni mitenkään kranttu, mutta en ihan kelpuuttanut perinteistä lintulautaa.
Mieheni (ressukka) sairaslomalla ollessaan lupasi, että koittaa jonkunlaista väsätä. Se ei vissiin menny ihan putkeen, kun koko tuotosta ei edes tuotu näytille, koska osansa lintulaudattomuuteen toi mm. pari murtunutta- ja yksi katkennut kylkiluu. Sahaa siinä sitten. (Itsestäni en ole vielä löytänyt sisäistä sahaajaani.)

Mutta onneksi on netti.
Ja facebook, ja kaikki tämä hömppä.
Facebookissa OmaShop arpoi tätä lintulautaa ja en tohtint jättää erinomaisen hannuhanhi-onneni varaan tätä juttua, niin klikkailinpa laudan ostoskoriin ja muutaman päivän päästä se olikin jo paikoillaan. (Yhtään ei ois tehny mieli klikkailla koriin mitään muuta, ei tottavie!)

Nyt meillä on viikon verran tähystetty tipuja, jotka vihdoin ja viimein ovat uskaltautuneet tuon niin normaalista poikkeavan laudan kimppuun käydä.
Talitiainen ja varpunen on ainakin bongattu. Eikä tarvittu edes googlea.
Mutta lasten joululahjalista on pidentynyt lintukirjalla, kiikareilla ja haavilla. Älkää kysykö miksi ihmeessä haavi? En oo kyllä mielestäni lintupaistista puhunut mitään.
Aika lennokasta!

Liian hiljaista

Kun kaikki lapset ovat kotona:
- meteli on ihan kaameaa
- joku tappelu on aina käynnissä
- joku vaatii koko ajan jotain
- koti muistuttaa kaatopaikkaa
- hermojen kärähdyksiä on noin satakakskyt päivässä

Kun kolme lapsista lähtee yökylään ja yksi jää kotiin:
- on niin hiljaista, että mm. jääkaapin ja ilmastointikoneen olemassaolo tulee huomatuksi
- se kotiin jäänyt on päikkäreillä ja äiskä istuu sohvalla kaivaten jonkin sortin kärhämää
- edelleen se äiskä istuu tyhmänä sohvalla ja odottaa, että joku vaatisi jotain
- koti on putsplank-siistinä, täydellistä idylliä häiritsee vain yksi lego-auto, jonka parissa kotiinjäänyt viihtyi kaksi minuuttia (muun ajan se roikkuikin lahkeessa)
- hermot eivät suinkaan kärähdelleet, mutta olivat muuten vain ahtaalla ajatuksista mitenkähän siellä menee?

Mua saa kopauttaa otsaan seuraavan kerran kun erehdyn vinkaisemaankaan siihen suuntaan että voi vitsi kun sais hetken olla rauhassa!
Mutta niitäkin hetkiä tarvitaan, että palloillaan ukkokullan kanssa ihan kaksistaan (tässä tapauksessa kolmistaan, kun juniori jäi kotiin) ja ihmetellään, että mitäs tässä nyt tehtäis! Koska silloin sitä huomaa, miten järjettömän paljon lapset merkitsevätkään. Tuovat sisältöä elämään.
Täytyy tunnustaa etten edes oikein muista aikaa kun lapsia ei vielä ollut.
He ovat niin osa meitä. Ja meidän elämää.
Niisk. Täytyy tässä oikein sydän tähän vetäistä <3,  kas noin.

Ja nyt sämpylätaikinan kimppuun.
Ja selvittämään taustalta kuuluvan älämölön syy. Vielä ei tietääkseni ole jouluporsaan tappoaika kuitenkaan. Ääni kyllä kuulostaa melkein siltä.
Kivaa keskiviikkoa lukijat!

-Salla