Liian hiljaista

Kun kaikki lapset ovat kotona:
- meteli on ihan kaameaa
- joku tappelu on aina käynnissä
- joku vaatii koko ajan jotain
- koti muistuttaa kaatopaikkaa
- hermojen kärähdyksiä on noin satakakskyt päivässä

Kun kolme lapsista lähtee yökylään ja yksi jää kotiin:
- on niin hiljaista, että mm. jääkaapin ja ilmastointikoneen olemassaolo tulee huomatuksi
- se kotiin jäänyt on päikkäreillä ja äiskä istuu sohvalla kaivaten jonkin sortin kärhämää
- edelleen se äiskä istuu tyhmänä sohvalla ja odottaa, että joku vaatisi jotain
- koti on putsplank-siistinä, täydellistä idylliä häiritsee vain yksi lego-auto, jonka parissa kotiinjäänyt viihtyi kaksi minuuttia (muun ajan se roikkuikin lahkeessa)
- hermot eivät suinkaan kärähdelleet, mutta olivat muuten vain ahtaalla ajatuksista mitenkähän siellä menee?

Mua saa kopauttaa otsaan seuraavan kerran kun erehdyn vinkaisemaankaan siihen suuntaan että voi vitsi kun sais hetken olla rauhassa!
Mutta niitäkin hetkiä tarvitaan, että palloillaan ukkokullan kanssa ihan kaksistaan (tässä tapauksessa kolmistaan, kun juniori jäi kotiin) ja ihmetellään, että mitäs tässä nyt tehtäis! Koska silloin sitä huomaa, miten järjettömän paljon lapset merkitsevätkään. Tuovat sisältöä elämään.
Täytyy tunnustaa etten edes oikein muista aikaa kun lapsia ei vielä ollut.
He ovat niin osa meitä. Ja meidän elämää.
Niisk. Täytyy tässä oikein sydän tähän vetäistä <3,  kas noin.

Ja nyt sämpylätaikinan kimppuun.
Ja selvittämään taustalta kuuluvan älämölön syy. Vielä ei tietääkseni ole jouluporsaan tappoaika kuitenkaan. Ääni kyllä kuulostaa melkein siltä.
Kivaa keskiviikkoa lukijat!

-Salla