Painavaa asiaa

Mun puntari hajos.
Tai sanottaisko niin että joku hajotti. Kun ei fiksuna naisena osannut oikein vaihtaa siihen patteria niin siitä irtosi joku tinni joka piti sen napin paikoillaan. Vaa´an lisäksi hajosi myös minä.

Meikäläisen ja puntarin suhde on ensimmäisen raskauden jälkeen ollut varsin tiivis. Tavaksi tullut joka aamuinen yhteen törmäys joutui katkolle kun mokoma ei yhtenä aamuna suostunut sanomaan yhtään mitään.
Oikeastihan puntarilla ravaaminen joka päivä ei ole kai ihan ookoo, kerta viikkoonkin kuulemma riittäisi, mutta ihminen on siitä kummallinen että se ei oikein tahdo päästä irti jostain päähän pinttyneistä tavoistaan. Eihän se lukema siitä mihinkään radikaaliin suuntaan yhdessä yössä muutu toki, mutta tuohan se jonkinsorttista mielihyvää jos aamulukema on suunnilleen sama kuin eilen.

Ensimmäisessä raskaudessa kiloja kertyi +25kg (ai kamala että tuntuu karsealta sanoa tämä ääneen!). Niiden tiputtaminen (toinen ja kolmas raskus vielä siinä välissä) oli todellakin niin ison työn takana että koskaan, ikinä enää, en halua niitä takaisin.
Niinpä minuun iski urheiluhulluus ja ruokajuttujen pohtiminen. Ensin sillä oli tarkoitus karistaa ne kilot, sittemmin tarkoitus pitää ne kilot poissa! Ja siitä syystä viha-rakkaus-suhde vaakaankin on vuosien myötä juurtunut tiukkaan. Peili tulee toki hyvänä kakkosena.
Minulla ei ollut hyvä olo niiden ylimääräisten läskien kanssa. Häpesin itseäni ja edelleen pahin painajaiseni on katsella kuvia niiltä ajoilta.

Kaikkihan te tiedätte että olen kuitenkin edelleen armoton herkkupeppu.
Koen, että vaikka suhteeni ulkonäköön on ajoittain aika kriittinenkin, elän kuitenkin normaalia elämää herkutteluineen ja mässäilyineen. Tiedostan kuitenkin sen, että sohvalle ei voi jäädä makaamaan eikä luistaa muuten terveellisistä elämäntavoista, muuten ne lölleröt hiipivät hyvin äkkiä takaisin.

Liikunta ei ole minulle kuitenkaan pelkkää kilojen häätöä enkä jaksa aina stressata siitä jos paino sarhaa kilon pari eestaas.
Mä todella tarvin melkein joka päivä jonkun liikuntahetken ihan oman pääkoppani hyvinvointiin.
Sitä liikunnan iloa ei tarvitse hakea, eikä liikkuminen ole pakkopullaa, vaan nautin siitä niin paljon että joka päivä tekee mieli vetää lenkkarit jalkaan ja lähteä ulos, salille tai johonkin jossa saa tyhjentää päätä.

Olen kokenut liikunnan yhdeksi voimavaraksi elämässäni.
Jaksan paremmin äitinä ja vaimona kun pääsen hetkeksi irti tästä normiarjesta yksin.
Niinpä oma-aikani on pääsääntöisesti liikuntaa jossain muodossa.

Ps. Vaaka-ostoksille lähdettiin heti ja nyt on niin turvallinen olo kun saa päivittäin lukemat siitä missä mennään. Aika hullua, mutta mulle just hyvä.