Hikinen viikko

Joku aika sitten teiltä lukijoilta tuli toivetta, että kirjoittaisin mun viikon liikuntasuorituksista. No minähän heti innokkaana tartuin haasteeseen ja yritin parhaani mukaan nappailla kuviakin mukaan.

Tämä itsensä kuvaaminen on jotenkin niin outoa tällaisesta nuoruutensa kakstuhatta-luvun vaihteessa eläneestä muumiosta, että ei oikein lähde nuo selfiet, mutta näillä mennään!

 

Maanantai

 

Päivä oli täynnä taksikuskin hommia, joten valoisa aika meni ihan suhatessa kirkkoa ympäri. Vie sinne ja hae sieltä ja vie tuonne ja hae sieltäkin vielä ja sitten hae vielä täältäkin joku.

Ilta oli ehtinyt jo hämärtyä kun pyrähdin juoksulenkille, ja voin kertoa että taas on totutteleminen siihen että a) et näy yhtään mihinkään ilman heijastinliiviä ja b) sun perässä juoksee puolet lenkistä kakskyt viis susihukkaa paistin kiilto silmissä (tai siis se tunne, tiedättehän?)

 

Tiistai

 

Miehelläni oli vapaa ilta koulusta (tai jotkut siellä tekivät koeuusintoja muttei tää mun tyyppi) joten hän pääsi sitten pitkästä aikaa sählyyn. No enpähän sitten jaksanut jälkikasvua raahata lenkkipolulle kun ei oikein itseänikään innostanut, niin päätin tehdä yhden todella tehokkaan puolen tunnin jumpan.

Meno on siis sitä luokkaa, että puoli tuntia koikkelehditaan pitkin kämpää ja henki meinaa lähteä.

On sammakkohyppyjä, saksihyppyjä, istumaan nousuja ja perään kyykkyhyppy, sama vatsaltaan, hyppynaru-hyppyjä, penkille nousuja jne.

Joskus Fit-lehdestä tuon bongasin ja on kyllä to-del-la tehokas jumppa!

Idea on siis että vedetään täysillä, muutaman minuutin taukoja vain välissä.

Hapottaako? No hapottaa.

 



Keskiviikko

 

Illalla mulla oli ratsastustunti, joten muuta urheilua ei tarvi edes tälle päivälle miettiä.

Vaikka mun kiinnostus lajia kohtaan ei ole pelkkää kalorien kulutusta, niin koittakaapa pomputtaa pollen selässä tunti, niin ei tosiaan tarvi ihmetellä jos polla punoittaa!

Mutta ennen kaikkea se rakkaus noihin eläimiin <3 pus.

 



Torstai

 

Jee! Syksyn ensimmäinen spinning.

Tuo ihana, ihana tuskan hikeä valuttava laji, jossa todellakin hiki kirjaimellisesti ryöppyää.

En väitä etteikö ois Pera ollut hiukka hellänä seuraavana päivänä, mutta siihen menee aina muutama kerta että ahteri tottuu siihen penkkiin, joka on niin pieni että hiukan leveämpään tarakkaan saattaa vaikka upota kokonaan. Todellakin!

Hikisen tunnin jälkeen ajelin kotiin suihkuun ja lähdettiin sitten miekkoseni kanssa ajelemaan kohti Kainuuta. Toinen jee!

(tästä en muuten muistanut/ehtinyt ottaa kuvia, lähdin niin lujaa)

 

Perjantai

 

Jotkut ne lähtee lomalle eikä tee siellä mitään, eikä siinä mitään jos tykkää, mutta me pakattiin mukaan lenkkarit ja trikoot ja kaikki, koska kerrankin oli mahdollisuus harrastaa tuosta vain.

Aikamme aamupäivän öllisteltyämme asunnossa, lähdettiin sitten yksissä tuumin salille.

Ja otettiin selhvie, tottavie.

Siinä niin, oikeen..

 



Lauantai

 

Tätä päivää oli kuulkaa odotettu ja pitkään.

Tai ei itseasiassa edes kovin pitkään, koska loma varattiin aika ex-tempore mutta kuitenkin.

Mieheni yllätti minut iloisesti ja ilmoitti eräänä päivänä että kuulepas vaimoke, lomalla lähdetään sit issikkavaellukselle.

No hei, sehän vain passas.

Aivan huikeita maisemia, ihania pörröisiä hevosia, ja miljoonittain hirvikärpäsiä. Eiku hetkinen, tuo viimeinen ei siis passannut todellakaan yhtään, mutta hengissä selvittiin.

Kaksituntinen rämmittiin umpimetsässä, töltättiin metsäpolkuja ja laukattiin ihania hiekkateitä.

Tunsin eläväni.

 

Vielä illalla tehtiin ennen saunaa pieni juoksupyrähdys Katinkullan kivoissa maastoissa. Melkein eksyttiin, tai ei siis periaatteessa vaan hetken ehkä ei tiedetty just missä ollaan.

En mä tiedä onko se sama asia, mutta se oli vain pelkästään siistiä.

 



Sunnuntai

 

En liikkunut metriäkään ylimääräistä. Kävelin vain autolle ja autosta kotipihalla sisälle.

Ja loppuillan ihmettelin mun kullanmuruja joita oli ollut niin kova ikävä <3

 

Kaiken kaikkiaan aika reipas viikko. Mutta yleensä se melkein menee noin, että yhtenä tai kahtena päivänä en ehdi tai jaksa tai viitsi tehdä mitään, mutta kyllä tunnustan olevani sitä sorttia joka saa super paljon energiaa lisää liikunnasta. Eli periaatteessa tulen kahden liikkumattoman päivän jälkeen vähintäänkin pöpiksi.

 

Liikunnan iloa teillekin!

Rankka päivä!!

Meidän poitsuilla leikeltiin tänään kitarisat.

Huh mikä päivä!
Toimenpide ei sinänsä ollut kummoinen, mutta nyt eletäänkin sitten tätä ihaninta vaihetta tästä operaatiosta. Toipumista.

Vähän alkuun hirvitti ajatus siitä, että molemmilta leikataan samaan aikaan, mutta ottaen huomioon kavereiden suunnattoman "sisarusrakkauden", niin ehkä tämä on ihan hyvä vaihtoehto, että kummallakin jäbällä on tiltti pois yhtä aikaa.
Ei tarvi toisen sitten sortua kiusaamaan ja härkkimään sitä, joka on kipeä. Nimittäin ei tässä tarvisi kenenkään mitään kilareita saada, eikä hypellä eikä peräkanaa juosta.

Mutta saatatte arvata, että aikamoista on kahden vauhdikkaan kaverin menoa hillitä.
Siinä missä toinen on äkäinen kuin ampiainen ja temperamenttisen luonteensa vuoksi kärähtelee tuon tuosta (äidin poika) niin toinen sitten hyppelee ja pyrähtelee juoksemaan heti kun silmä välttää! (isän poika).
Ihan käsittämätöntä miten vaikeaa on kävellä, tai olla ottamatta joka väliin pieniä ilon pomppuja.
Myös hiljaa (tai edes normaalisti) puhuminen tuottaa todella suuria vaikeuksia tälle kaksikolle joka on tottunut kommunikoimaan ämyrin lailla.

En todellakaan tiedä, miten saan nuo pysymään aloillaan viikon ajan?
En mitenkään. Teen parhaani ja ristin käteni ja toivon ettei piipaa-autoa tarvi hälyttää.

Sairaalassa tuli kyllä huomattua, miten nämä riitapukarit ovat yhtäkaikki toisilleen tärkeät.
Toinen oli humalapäissään (mainio esilääke, hih) lähdössä hoipertelemaan toisen perään kun toista vietiin heräämöön ja toinen kyseli samantien toista kun itse sai silmät auki.
Että painikoot keskenään miten paljon tahansa mutta paita ja peppu ne on vaikka päät (toistensa nimenomaan) kainalossa.

Maailman reippaimmat pojat kyllä olivat.
Ei ongelmia missään lääkkeiden otoissa eikä tippojen laitossa tai nukutuksessa.
Äidille teki varmasti pahempaa seurata sivusta, varsinkin nukutustilanteessa.

Nyt mä lähdenkin tästä viemään pikkuväkeä pois alta, neitikäinen kun ei tajua laidastakaan mitä tapahtuu, vaan yhtä autuaana vetelee laturinjohtoa äipädistä niin kuin ennenkin.
Ja toiset skitsoaa, vaikka ei sais. Huoh.

Eli iltalenkki kutsuu.

Laatuaikaa

Kahdenkeskiset hetket ovat meidän(kin!) perheessä olleet aina kortilla.
Se nyt vain on haastavaa saada yhteistä aikaa varsinkin jos pitemmälle reissulle lähdetään.
Meidän tilanteessa haastavan siitä tekee se, että mieheni koulusta johtuen täysin vapaita viikonloppuja on vähän ja toiseksi tämä meidän remusakki (viisi kappaletta eläväistä lihaa) vaatii jämptin hoitajan joka oikeasti tietää mitä tekee.
No nyt sattui niin hyvin, että vapaaviikonloppu (vielä pidennetty sellainen) löytyi sopivasti ja tuttuakin tutumpi neitokainen hoitajaksi myös.

Meidän loman voisi helposti tiivistää kahteen sanaan, yhteen lauseeseen. Oli ihanaa.
Mutta kuitenkin tiedän, että te ette tyydy siellä pelkästään yhteen ympäripyöreään lauseeseen, hahaa, niin avaan tuota ihanuutta vähän.

On ihanaa, kun
- ei tarvinut kolmeen vuorokauteen ajatella muita kuin itseään (no vähän ehkä tuota parempaa puoliskoa, mutta uskokaa tai älkää, se osaa jo tosi hyvin pärjätä itsekseenkin)
- sai automatkan päätteeksi pestä vain omat hampaat ja pujahtaa peiton alle ilman ämpärikaupalla vedenkantoa ja kymmeniä PÄÄ TYYNYYN-mylväisyjä (parempaa puoliskoa ei tarvinut kertaakaan komentaa)
- sai nukkua yönsä tarvitsematta nousta tarjoilemaan kenellekään mitään (tämä ei oikein kyllä mennyt mallikkaasti, koska heräsin kuitenkin sata kertaa siihen, että miksei kukaan itke?)
- sai syödä aamupalansa täydessä rauhassa ja hiljaisuudessa (vaikka totesin puolessa välissä ateriaa miehelleni, että eikoo vähän liian hiljaista täällä, etkö voisi vetää jotain ruisleipä-kilareita, siinä niin?)
- sai avata karkkipussin, ilman että jäät itse ilman kun pikkukädet tyhjentää sen sun nenukan edestä (niitä pusseja availtiinkin sitten oikein hartaudella, monta..)
- sai tehdä mitä haluaa, ihan koko päivän, ja vielä pari seuraavaakin..(käytiin salilla, käytiin issikkavaelluksella (ihan huikeeta!), käytiin juoksemassa, käytiin syömässä, oltiin ja oltiin..)

..mutta silti, ikävöin kotiin.
Koska kotona on ihanaa.
Koska yöheräilyt, vedenkanto, tappelut, vänkäämiset, lasten touhujen katseleminen, se on elämää.
Tällaiset lomanpätkät vain vahvistaa sitä, että kotona tulee tunne, tänne mä kuulun, täällä mä haluan olla!

Kiva oli lähteä, mutta kivempi oli tulla takaisin.
Se perinteinen.

Metsässä

 

Niin me olimme eilen vastuullisia isejä ja äitejä ja veimme lapsemme metsään, etteivät he aivan vieraantuisi mättäistä, varvuista ja hirvikärpäsistä.
Että he tunnistaisivat puolukan ja mustikan ja koivun ja kuusen, Lego Ninjago-ukkojen nimien sijaan. Tai lisäksi.

Siellä me vietimme rauhoittavan (niin rauhoittavan kun viiden alle yhdeksän vuotiaan kanssa suinkin voi) luontohetken rämpimällä ämpärillisen puolukkaa ja kuunnellen nuotion rätinää (kuuntelimme myös kiistaa takkien riisumisesta ja muhkuraisesta maastosta, mutta ei viitsitä niillä pilata tätä hienoa tunnelmaa, koska lasten kanssa nyt vain on aina sellaista, olit kuussa eli maassa).

Kyllä siellä mieli lepää.
Niin kuin nyt vain voi levätä kun pitää tsekata joka ohi surraava eläinlaji, että menikse tukkaan vai ei. Tai, vilkuilla olan yli ettei nyt vain karhu ois samoilla apajilla. Niinku se nyt tunkis itseään tämmöisen mölysakin kanssa samoille hehtaareille, mutta kuitenkin.
Ehdittiin me kuunnella kuitenkin lintuja ja puiden huminaa ja metsän kaikkia ääniä, ja katsella lasten riemua siitä miten kaksi puolukkaa mättään kyljessä on ihan sikana!!!

Nuotiossa kärvennetty makkara ja puolukkapiirakka kahvin kera ei voi missään maistua niin hyvältä kuin luonnon helmassa.
Ihan oikeasti pelkästään sen makuelämyksen takia kannattaa ainakin kerran vuodessa suunnata metsään.

Luontoretki loppuikin sitten klassiseen tapaan kuin seinään, kun sammalikossa (siinä just missä seisoo neiti puolitoista-vee) leijailee nenääni kaikkea muuta kuin makkaran tuoksu.
Toisinsanoen kaks grillikyrsää teki tehtävänsä ja eihän se auttanut kuin pakata kimpsut ja kampsut ja suunnata kotiin pertsan pesulle.

Olen oikein tyytyväinen että lähdettiin, metsä on aika ihmeellinen paikka.
Voittaa minusta Mine Craftin sata-nolla.

On se rankkaa!

Koulujen alkaessa kertoilin tänne siitä, miten neiti jäi suunnilleen karmeihin tuskanhuudon kera roikkumaan kun isä poistui kotiin päin.
Tilannehan on edennyt nyt siihen pisteeseen, että reippaus-tarroja kerännyt onnellinen Anna-barbien omistaja lähtee aamulla yhtä matkaa pyörällä isoveljien seurassa, eikä itkuista ole tietoakaan!

Itsehän olen sitä mieltä, että kiristys-uhkailu-lahjonta meininki on joissain tilanteissa ihan ok.
Nimittäin sen jälkeen, kun ostettiin tarravihko ja siihen nippu tarra-arkkeja joista sai yhdestä "reippaasta" aamusta aina yhden tarran, lähteminen muuttui täysin.
(Isoveljenkään ei tarvinut enää rumia päästellä suustaan, kuten ensimmäisellä viikolla eräänä aamuna "tää on ihan pe*seestä". Oikeasti en todellakaan hyväksy rumien puhumista, mutta tuossa tilanteessa teki mieli sanoa, että olen samaa mieltä. En toki sanonut, kätkin vain hymyni kaikessa hiljaisuudessa.)
Eli lahjonnan voima on ihmeellinen!
Neiti sai kymmenestä onnistuneesta aamusta sitten tuon himoitsemansa tyttösen, ja nuo kaikki tarraa tulivat peräjälkeen. Ei siís yhtään itkuaamua tarrojen keräyksen alettua. Aika hienoa!

Nyt onkin tässä sitten mielenkiintoinen tilanne edessä, nimittäin eroahdistus on helpottanut vain koulun osalta.
Me ollaan tuon isimiehen kanssa lähdössä parin päivän päästä pidennettyä viikonloppua viettämään ja neitokainen on suunnilleen viikon verran jankuttanut ja itkeä tuhertanut, että voisiko hän lyöttäytyä seuraan tai voitaisiinko se loma kenties perua, eikä kun siis te perutte sen loman!

Uskon, että reissuunlähtö-iltana ainakin 2/5 jää ulvomaan perään.
Iso neiti siksi, koska se nyt vain ahdistuu lähtemisestä ja pikkuneiti siksi, ettei vielä ole ollut kertaakaan erossa äidistä ja isästä kolmea kokonaista yötä.

Ai niin, ja vanhemmista 1/2 vollottaa todennäköisesti myös. Ja rypee ensimmäiset kilometrit matkasta syyllisyyden vallassa.
Mitäs me äidit.

Vindikki

 

Tykkään julisteista ja korteista.

Voisin haalia kaappeihin erilaisia kortteja jemmaan vaikka kuinka, vaikka sitten kuitenkin kun tarvin niin ostan kaupasta kun en enää muista niitä korttikätköjä.
Mutta se ei haittaa, niitä voi sitten laitella vaikka kehyksiin ja seinälle tai hyllylle, kätsyä.

Tässä joskus kesällä näin Instassa, että joku oli tykännyt sellaisen kuin Vindikki, kuvasta. Kuvassa oli just joku ihana juliste kehystettynä.
Tottakai heti klikkailin kuvan profiiliin ja siellä oli linkki yrityksen verkkokauppaan.
Selailin siellä ja taisin laittaa joitain tuotteita jo ostoskoriinkin, mutta sitten siihen taisi tulla joku tilanne (tä!meilläkö?) ja tilailu jäi kesken ja klikkasin vain sivut kiinni.

No sitten taas hengailin siellä Instagramissa (se on niin mahottoman kiva paikka) ja taas silmiini osui Vindikin kuva, jossa oli tämä kertotaulu-juliste.
Olin ihan että nyt. Nyt mä sen ostan. Ja niin tein.

Eikoo hieno? Huoneen omistajakin oli siitä enempi kuin tohkeissaan. Heillä alkaa kohta koulussa kertotaulun opiskelu, niin mikäs helpompaa kuin opetella (luntata!) niitä tuosta taulusta.
Sen verran olen tässä vuosien varrella oppinut, että päätin ottaa varman päälle ja kun ripustin taulun seinälle, niin länttäsin vielä möykyt sinitarraa tuonne kehyksen alareunoihin, että pysyy paikoillaan nimittäin.

Miksikö?
No siksi, kun meidän nuoret miehet kärsivät jo ennenaikaisista ovien paukutteluista, niin eipä ole yksi eikä kaksi kertaa kun joku taideteos on tullut kilisten lattialle.
Esteettisyyttä tässä jos nyt haetaan, niin miellyttävämmän näköinen (ja helpommin tehty!) on huomaamaton sinitarrapala taulun takana kuin ovet irti saranoiltaan.
Sekin on nimittäin uhattu toteuttaa. Viimeksi tänään.

Mulla ei oo teille nyt tässä mitään alekoodia heittää, koska tää on vaan ihan omavaraista mainontaa, mutta käykää ihmeessä katselemassa mitä verkkokauppa tarjoaa.
Ja instassa tosiaan voi seurata @vindikki. Niin minäkin tein.

Ahkeraa alkavaa viikkoa!

Äiti, tuli kutsu!

Varmasti kaikkien lasten vanhemmat saavat hyvin usein käsiinsä lapsen antaman kutsun tai tätä nykyä lapsen kaverin vanhemmalta tekstiviestin joka alkaa, Tervetuloa Juuson syntymäpäiville..!
(Tuo Juuso tuli nyt jostain ihan lonkalta, mutta olkoot se sivuseikka tässä nyt.)
Meillekin näitä aina silloin tällöin siis tipahtelee jossain muodossa, ja aina lapset ovat mahdollisuuksien mukaan menneet.
Sillä voisinpa kuvitella sen syntymäpäiviä järjestävän lapsen pettymyksen, jos ketään ei tulisikaan. Näitäkin olen kuullut. Aika murheellista kyllä.

Meidän pojat ovat olleet niin tyttöjen kuin poikienkin synttäreillä ja tästäpä tulikin mieleeni viime viikkoiset syntymäpäivät.
Ekaluokkalaiseni sai kaveriltaan (joka on siis tyttö ja tosi mieluinen kaveri) kutsun ja oli siitä aivan liekeissä. Kunnes illalla sain pinkin kutsun käteeni saatesanoin, mä en tarvi tätä.
Hetken siinä kutsua pyörittelin ja arvasin melkeinpä heti että mistä se kenkä puristaa. No nuorella miehellä oli tullutkin huoli siitä, että jos talo onkin vain täynnä tyttöjä.
Ja o1ipahan joku toinen nuoren miehen alku erehtynyt virnuilemaan jotain tyttökaverista (mainittakoon että kyseinen sanaisen arkkunsa avannut nuori mies hengaa itse suurimman osan päivästään neitokaisen kanssa joka on paras kaveri, mutta niin, tiedättehän..) niin eipähän sitä muuta tarvita kun ollaan herkässä iässä.

Aikani jouduin itse kaivella omaa sana-arkkuani ja keksiä kaikki mahdolliset suostuttelu sanat, että sain poikaselleni vakuutettua synttäreille menon olevan tosi ok.
Mikä riemu (ja helpotus) loisti pojan silmissä kun synttäripaikan pihalla nousi viereisestä autosta toinen ehkä hiukan arkajalkainen kaveri, ja niin nämä lajitoverit marssivat lahjapussit täynnä neitikamaa vierekkäin synttäreille ihan pois tiekseen.
Ja oli ollut kivaa. Tietysti.

Toisaalta ymmärrän poikani empimistä.
Voihan se olla, että tosimiehenkin puntti hiukan tutisee jos edessä on kaksituntinen kera kourallisen pinkkiprinsessaneitien. Silleen ihan yks kerrallaan, kiitos, oli luettavissa pojanklopin silmistä.
Mutta ylpeä olin siitä, että hän lopulta rohkaistui.
Minusta on hienoa, että pojat leikkivät myös tyttöjen kanssa.

Rikkautta.

(Kuvissa tottakai hartaudella valittu lahja. Niin söpöä <3)

Nyt se on seonnut.

Nyt en ehkä itsekään kestä, että minä, MINÄ, joka en koskaan voinut kuvitellakaan hankkivani mitään prinsessakuosi-vaatteita, postaan nyt just niistä.
Tulee nimittäin semmoista settiä tässä että värioksennus-a1lergiset pidelkää mustavalkoraidoistanne kiinni, nyt lähdetään prinsessavaatteiden maailmaan!

Kellekään tyttölapsen äidille ei liene tarvi kertoa ketä ovat Anna ja Elsa, mikä on Olaf tai mitä on jäävoimat? Meillä ei ole hetkeen fanitettu mitään niin lujaa kuin näitä kahta Arendelin prinsessaa ja heidän hulvattomia ystäviään. Ja hei, tää fanitus ei todellakaan rajoitu vain tyttölapsiin (meillä pojatkin tykkäävät) vaan kyllä tässä täytyy tunnustaa että kuulun ehdottomasi tämän pienen, söpön lumiukon ja Annan ja Elsan fanijoukkoon.
Tarina on niin mukaansa tempaava ja hauska, että ei kyllä jätä ketään kylmäksi, vaikka huurteinen seikkailu onkin.

No sillä edellisessä postauksessa mainitulla aleshoppailureissullani poikkesin myös pikaisesti henkkamaukalla.
Lähinnä isoille pojille college-housuja hakemassa (ne mokomat kun saavat reiät polviin suunnilleen viikossa!). Enhän minä malttanut olla käväisemättä tyttöjen osastollakin (kuka ne pystyy ohittamaan?) ja siinäpä sitä sitten oltiinkin hetken päästä kahtien Frozen-leggareiden ihastuksesta halvaantunut omistaja.
Varsinkin nuo pienemmät! Miten söpöt voi olla? Lässynlässyn jne.

Kotiin kun palasin, niin halvaantuneita tuli välittömästi yksi lisää. Eskarineiti ei tiennyt itkeäkö vai nauraa kun vedin pussista nuo pöksyt. Pikkuneidille nyt oikeastaan oli ihan sama, sitä kiinnostaa edelleen vain hintalaput, mutta nyt hän kyllä osaa sieltä päiden seasta jo osoittaa Olafin. Äidin tyttö!

Mutta mun pointti oli tässä nyt se, että edelleenkin ihmettelen sitä, miten ihminen voi ajatusmaailmaansa ja tykkäämisiään muuttaa tuosta vain kesken shoppailureissun?
En nimittäin ihan heti ois itsestäni uskonut, että tällaisiin prinsessaörvellyksiin sorrun, mutta tässä sitä ollaan. Ihan onnessaan.
Sen verran kyllä selittelen, että eihän nää neidit nyt ihan perus pinkkikimallus-prinsessoja ole vaan oikeasti keskivertoa rankempia muikkeleita, voin kertoa.
Ja värimaailmakin on aika hillitty jäinen, eikä mikään rimpsuisen römpsyinen pinkki.

Näköjään kaikista meistä löytyy pieni prinsessa.
(hmm..oiskohan noita saatavilla isompien koossa..)

No miten on, lähtikö taju ihastuksesta vai vihastuksesta?

Omaa aikaa

Jokainen ihminen tarvii omaa aikaa.
Sitä aikaa, että saa olla ihan yksikseen ja tehdä sitä mistä tykkää.

Mulle se oma aika on lähes aina liikunta jossain muodossa.
Rakastan liikuntaa ja liikun melkein joka päivä. Käyn juoksemassa, lasten kanssa lenkillä, ratsastan ja ramppaan salilla. Nyt syksyn tullen aloitan taas pitkän tauon jälkeen spinningin, kun se sopivasti pyörähtää käyntiin taas vuosien jälkeen.
Joskus kuitenkin skippaan jonkun liikuntahetken ja lähden kiertelemään vaikkapa naapurikaupungin isompia kirppareita tai kavereiden kanssa iltaa istumaan, nekin ovat tosi kivoja arjen piristys-hetkiä.

Nyt kun mieheni koulu taas pyörähti käyntiin ja kolme iltaa viikosta menee hänellä koulujuttujen parissa, olen pyrkinyt ottamaan sen oman ajan päivisin.
Toissa viikolla sähköpostiini tuli aika huippu viesti. Meitä lähimpänä oleva Polarn o Pyret vaihtoi paikkaa, joten siellä oli huikeat muuttomyynnit! Pe-su oli kaikki -50% (harmi kun en ehtinyt heti käymään) maanantaina kaikki -60% ja tiistaina kaikki -70%.
No tiistai aamunahan minä sitten otin sitä kuuluisaa omaa aikaa ja lähdin heti aamupalan jälkeen kohti alennusmyyntejä.

Voin kertoa, että yleensä en alennusmyyntien enkä netissä alennuskoodien perässä juoksentele (varsinkaan jos ei ole mitään tarvetta millekään) (mieheni saattaa muuten olla tästä eri mieltä, mutta ei kande uskoa sitä, hehee..) mutta tämä oli kyllä sen luokan alennus, että melkein pakko oli päästä!
Ja kannatti lähteä! Ison pussillisen löysin kampetta, t-paitaa, sukkahousua, hanskaa, hametta. Oikeasti hyvään hintaan.
Muutama muukin sinne oli lähtenyt omaa aikaa viettämään, natisi meinaan kauppa liitoksistaan kun eukot kauhoivat alelaareja.

Mutta tiedättekö, tunsin sillä hetkellä kaikkiin niihin äiteihin siellä sanoinkuvaamatonta yhteenkuuluvuutta.
Kymmeniä muitakin naisia -70% lätkät silmillä.
Me oltiin niin onnemme kukkuloilla.
(Samaa ei voinut sanoa siitä kourallisesta miehiä jotka sinne oli raahattu. Heidän kasvoillaan näin todellakin enemmän kyllästymistä ja kärsimystä kuin autuutta. Voi raukkoja.)

puoliksi DIY

Meidän minkään huoneen missään vaatekaapeissa ei ole henkari vaatteille tarkoitettuja osastoja.
Älkää kysykö miksi. Siis alun perin kaikkiin sellainen tanko kuuluisi, mutta silloin viisi vuotta sitten oltiin sitä mieltä, että meille riittää yhden vaatehuoneen puolitoistametrinen tanko. No eihän se riittänyt, kun taloon tuli tyttöjä yksi lisää ja mekkoja toinen tusina.

Jotenkin tässä on vuosien aikana tullut useammankin kerran mieleen, että neitien huoneessa ja meidän vanhempien huoneessa sellainen saisi todellakin olla.
No itsehän hankin silloin jokunen vuosi takaperin meidän huoneeseen sen kapistuksen johon olen ripustellut kaikki sellaiset vaatteet (omani siis) jotka menevät kaapissa ruttuun ja nyt olen jo muutaman viikon ajan vimmatusti koittanut keksiä tyttöjen huoneeseen myös jotain vastaavanlaista systeemiä.

Olen hirveän hyvä ideoimaan, mutta siihen se sitten loppuukin.
Ajatelkaa miten hyvä tuuri mulla on käynyt, että tätä ideointia täydentää mies, joka osaa todellakin toteuttaa mun hurjimmatkin visiot. Kunnon jing ja jang meininkiä etten sanois.
Eli minä visioin ja mies toteuttaa. Olen siis puoliksi diy, ja se toinen puoli on mun mies. Kätevää.

Siispä heitettiin Ikean leluhyllyköstä veks kaikki muoviset laatikot.
Rautakaupasta haettiin luudanvarsi ja valkoinen spraymaalipurkki muutamalla eurolla ja pientä porausta ja spreijaamista ja ruuvaamista suoritettiin ja thats it. I like it.
Pienet puuhenkarit löytyivät Clas Ohlsonilta.

Nyt ei tarvi enää tuskailla kymmenien silityksien kanssa, vaan saa aina pesun jälkeen silittää ja laittaa suoraan henkariin, sen sijaan että mekot rytistyvät kaapissa uudelleen ja niille pitää joka tapauksessa näyttää silitysrautaa vielä uudestaan.

Olen onnellinen.
(Ja pikkuneiti myös, koska hänestä on ihanaa kiskoa kaikki mekot myttyyn lattialle useita kertoja päivässä. Onneksi se oli vain uutuuden viehätystä, koska nyt koltut ovat saaneet olla rauhassa!)

Vähänkö kätevää olla melkein DIY.

Ps. Jotta te ette todellakaan luule että meillä on noin siistiä kuin yläkuvasta muka näyttää, niin kameran paremmalla puolella näytti tosiaankin just tältä:

(Sitä kuuluisaa todellisuutta!)