Te kysyitte, minä vastasin #2

Nyt seuraakin jatko-osa kysymys-vastaus postaukseen.
Ihania kommentteja sain teiltä tuohon edelliseen postaukseen, kiitos vielä niistä jokaisesta.
Varsinkin kommentit koskien erästä kysymystä, lohduttivat paljon <3

Mulla on tässä pieni tilanne päällä.
Voisi sanoa ettei paras mahdollinen hetki blogata, mutta aloitan nyt kuitenkin..
(ts.Pikkuveli osoittaa mieltä kiusaamalla Pikkuneitiä, Iskä lähti asioille ja Esikoinen jankuttaa kännykästään joka on arestissa, ruokaa pitäisi laittaa tulille ja niin edelleen..mutta valehtelisin jos väittäisin että täällä joskus tämän kummempaa hetkeä on kirjoittamiselle, joten näillä mennään!).

 

Kun olit lapsi, haaveilitko omista lapsista, talosta ym. Onko ne toteutuneet?

Olen kasvanut itse seitsemän sisaruksen joukossa toiseksi vanhimpana. (Sittemmin kun muutin pois kotoa sain vielä yhden pikkuveljen, joka on oman esikoiseni ikäinen). Muistan ajatelleeni aina automaattisesti, että haluaisin lapsia. Useampia. Ja myös oman kodin, joka toteutuikin pian sen jälkeen kun menimme naimisiin.

Muistan vielä lapsuudestani sellaisen hauskan jutun, kun ystäväni kanssa vannoimme että jos meillä joskus on lapsia, he saavat aina kaiken mitä haluavat :D karkkia ja jätskiä, leluja ja harrastuksia! Huh mitkä vannomiset, ei se ihan noin ole kyllä sittemmin mennyt ;D

 

Harrastatko liikuntaa vain kuntoilumielessä, vai onko myös hoikkuus sinulle tärkeää?

Valehtelisin jos väittäisin jotain muuta.

Lihoin esikoista odottaessani yli 20kg, ja puistatuksella muistelen niitä aikoja ja katselen niitä kuvia mitä silloin on otettu. Ja myönnän, en tosiaankaan halua koskaan enää näyttää siltä.

Niiltä ajoilta minulle on jäänyt jonkinmoinen kriisi oman painon ja ulkonäön suhteen. Mun on tosissaan täytynyt tehdä sen asian eteen töitä, ettei tarvi saada hermoromahdusta jos paino onkin kilon enempi kuin viime puntarikäynnillä.

 

Käytkö joskus yksin ruokakaupassa kaikkien lasten kanssa?

EN!!!! :D ja itse asiassa kun mietin, sellaista tilannetta ei ainakaan näiden kaikkien viiden kanssa ole koskaan ollut, että pakosta olisi pitänyt mennä! Koko väellä, miehenikin mukana, sen sijaan ollaan kyllä käyty. Mutta hyvin usein käyn yksin, tai mieheni käy yksin, tai jommalla kummalla on sitten joku tai jotkut lapsista mukana. 

 

Oletko ikinä saanut suvustasi/kavereilta kriittisiä tms. kommentteja elämämäntavastanne ja arvoistanne, kuten lasten määrä , maallemuutto tms? Onko sinun helppo ylipäätään olla välittämättä muiden mielipiteistä liikoja?

Kyllähän tuttavapiirissä joskus joku (ei kylläkään lähipiirissä) on kauhistellut meidän lapsilukua (mikä ei kyllä mielestäni kuulu kenellekään) mutta muuten ollaan kyllä saatu elää ja olla ja tehdä valintoja ilman sen kummempia kommentointeja.

Mä oon luonteeltani sellainen, että annan piutpaut kaikille arvosteluille ja mielipiteille, saatan hetken jonkun vaikkapa sanomisia märehtiä itsekseni, mutta jätän ne sitten hyvin pian omaan arvoonsa.

Siitä ei yksinkertaisesti tulisi mitään, jos yrittäisi miellyttää kaikkia. Ja tiedän sen että itse en todellakaan miellytä kaikkia :D mutta se ei mua haittaa. En itsekään pidä kaikista ihmisistä, mutta kaikkia pitää pystyä sietämään. Se on mun motto.

 

Onko sinulla erikseen koti-ja muut vaatteet?

On mulla sellaisia vaatteita joita pidän vain kotona, joita pidän vain töissä ja joita pidän vain lähtiessäni johonkin ihmisten ilmoille. Mutta en oo niin tarkka, saatan joskus piristää arkea vetäisemällä jonkun mekon tai hameen niiden iän ikuisten collegehousujen sijaan.

 

Mitä mieltä olet kirkon arvojen liberalisoitumisesta?

Seuraan tosi vähän mitään politiikkaa ja isoja keskusteluita, mutta tässä kohtaa voin sanoa että minusta olisi parempi että pysyttäisi vanhassa. Kirkon kohdalla nimenomaan.

 

Tykkäätkö enemmän käydä kylässä, vai että joku käy teillä?

Sekä että.

Kyläilyt on jääneet tänä päivänä tosi vähälle! Tuntuu että viikolla ei ehdi kun on niin kovasti ohjelmaa ja viikonloppuisin oon usein töissä, joten kyläilylle jää todella vähän aikaa.

 

Miten miehesi suhtautuu blogisi pitämiseen? Lukeeko hän kirjoituksiasi (ja ennen vai jälkeen julkaisun)?

Oikeastaan hän itse olisi paras henkilö tähän vastaamaan, mutta joo..

Hän ei oikeastaan sen kummemmin kommentoi tätä mun harrastusta, toisinaan murpattaa että taasko sää kirjotat ja toisinaan sitten kehuu että oli taas hyvä kirjoitus.

Silloin tällöin käy lueskelemassa (jälkeen julkaisun).

Ainoa kerta kun olen hänen mielipidettään kysynyt kirjoitanko vai en, julkaisenko vai en, on tämä postaus. Ja yhteisestä päätöksestä julkaisin.



Oletko katunut mitään postausta sen julkaisun jälkeen ja miksi?
Kirjoitan yleensä niin pinnallisista asioista, arkielämästä että en ole kyllä katunut mitään.
En siis paljastele mitään dramaattisia, henkilökohtaisia juttuja juurikaan ja varmaan se keväinen postaus keskenmenosta on ollut koko blogiurani henkilökohtaisin juttu.

Kenen arvelet blogiasi lukevan? (noin niinkuin %-osuus tuttuja/puolituttuja/ meitä ihan tuntemattomia).
Tätä olen usein pähkäillyt, mutta olen tullut siihen tulokseen että en tiedä. Ja ehkä se onkin ihan hyvä! Tuntuu että eikait tätä nyt kukaan edes lue, mutta jos blogin tilastoja tutkii niin semmoinen 600 käyntiä on aika usein yhden päivän aikana. Minusta se on ihan käsittämätöntä.
Että kai täällä käy muitakin kun mun mies ja äiti. :D jos ne ei sit käy puoliks tuota määrää.

Mihin tarpeeseen kirjoitat blogia? Mikä sai sinut aloittamaan sen kirjoittamisen?
Tästä on tullut mulle harrastus. Rakastan tätä. Nautin tästä.
Oon aina, ihan lapsesta asti tykännyt lukea ja kirjoittaa. Mulla oli kirjekavereita monia ja ne perus päiväkirja-jutut oli niin mun juttu.
Koulussa loistin lähinnä äidinkielessä (muut aineet olikin sitten keskitasoa ja vähän alle) ja kirjoittaminen on aina ollut mulle tärkeää.
Aloitin bloggaamisen 2011. Olin siihen mennessä lukenut muutamaa blogia ja ajattelin vain että miksipä en minäkin. Sillä tiellä ollaan, vailla mitään määränpäätä tai suuntaa. Kunhan rustailen, omaksi ja (toivottavasti) teidän iloksi.


Mikä on aihe, josta tulet tuskin koskaan kirjoittamaan postausta/käsittelemään sitä blogissa?
Aika montakin aihetta.

Miten olet kokenut lastesi synnytykset? Onko jääny traumoja vai oletko kokenut ne voimaannuttavina? Oletko saanut kivunvievitystä?
Niistä kirjottaisi vaikka kirjan.
On kiirreellinen sektio, on hätäsektio, on suunniteltu sektio, on päivystysajalla tehty sektio ja toinenkin. Viisi aika mullistavaa kokemusta, traumoja ei sen kummemmin ole jäänyt, mutta ei ne nyt mitään riemullisiakaan toimituksia ole ollut. Paitsi tietty siinä vaiheessa kun vauva on saatu viereen <3

Milloin olet onnellinen?
Nyt. Eilen. Viimeviikolla.
Silloin kun koko perhe on koolla. Silloin kun saan olla yksin.
Onnellisuus ja tyytyväisyys on lopulta aika pienestä kiinni. Ja siitä että haluaa olla onnellinen.
Ja näkee sen onnellisuuden arkipäivän elämässä.

Tällaisen elämän olen saanut itselleni
tällaisen perheen tällaisen kodin
tällaisen sohvan ja tällaiset olohuoneen verhot
tämän verran silmää kauneudelle.

Kenenkään muun elämää en saanut
en toisen työtä en lepoa
en lahjoja en unelmia
- en kipuja en kiusauksia
en vaiettuja vaikeuksia.

Mutta minä sain tällaisen elämän
ja sille sanon nyt lujasti
niin kuin alttarilla:

- että tahdon!

-Elina Salminen-

Onko sinulla ollut helpot raskaudet vai ns. pää pöntössä 24h/vrk?

Jatko osan voisikin kirjoittaa sitten näistä raskauksista.

Ensimmäinen meni 11pv yli ja muilta onkin sitten saanut kulkea jalat ristissä etteivät olisi tielle tippuneet :D Kakkonen syntyi kuukautta aikaisemmin mitä olisi pitänyt, Isoneiti viikkoa aikaisemmin, Pikkuveli kaksi viikkoa etuajassa ja Pikkuneiti kuukauden makaamisen ja parin tippajakson jälkeen kolme viikkoa etuajassa.

Pää ei ole ollut onnekseni yhtään ainutta kertaa pöntössä! Kuvitelkaa, minä joka oksennan joka autokyydistä ja huvipuistolaitteesta kuin myös tavallisesta kiikkumisesta, en oksentanut yhdessäkään raskaudessa yhtään kertaa!!

Esikoisen alkuraskaudessa kävin yhden kerran työpaikan vessassa yökkäämässä tyhjää, mutta se oli niin poloinen yritys ettei sitä kai lasketa ;)

 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Kiitos <3

 

 

Te kysyitte, minä vastasin #1

Kysymyksiä tuli tosi paljon, kiitos teille kaikille niistä.

Tuli oikeasti hyviä ja mielenkiintoisia kysymyksiä, tällaisiin on kiva vastailla.

Jännitin tosiaan melkoisesti etukäteen, mutta tämä vaikutti niin hauskalta, että voisin tehdä joskus samanlaisen uudelleenkin.

 

Jouduin pilkkomaan kysymykset ja vastaukset kahteen eri postaukseen, koska niitä oli niin monta.

Kuvissa vilahtelee sekalaisia otoksia meidän nykyisestä kodista (nyyh, jota kyllä tulee ikävä) ja pikkuneidistä (jota myös ikävöin joka ikinen hetki kun olen hänestä erossa).

Siinä hän pitelee pientä serkkupoikaansa sylissä (ts.vauva rönöttää neidin jalkojen päällä miten kuten) ja päästi melkoisen sotahuudon kun joku yritti vauvaa siitä ottaa pois. <3 Neiti siis, ei vauva. Höhöö.

 

Onko sulla lapseta asti ollut haave maallemuutosta, tai vai oletko jo joskus asunut maalla?
Olen elänyt lapsuuteni todellakin landella. Mielestäni se oli mitä parhain paikka asua siihen asti kun sisäinen teinini pyrki esiin ja ikinä ei pääse kavereille ja koskaan ei kukaan vie sinne eikä tänne..tiedättehän? Silloin päätin, että jos ja kun joskus asun omillani niin kirkon torni pitää näkyä ikkunasta (tai ainakin kellot kuulua).
Näköjään kaikki on mahdollista. Koskaan ei todellakaan pidä sanoa, ei koskaan. Hahaa.

Mitkä on suurimmat haaveesi?
Kyllä tässä ollaan parhaillaan elämässä suurinta haavetta. Meillä on ihanalla paikalla ihana maatila, johon joskus saadaan ne omat kauramoottorit. Tämä on ollut jo pitkään koko perheen yhteinen haave.

Jos saisit päivän omaa aikaa ja 100e rahaa, mitä tekisit?
Jos saisin päivän omaa aikaa, nukkuisin aamulla pitkään, söisin rauhassa aamupalan ja joisin aamukahvin. Menisin takaisin sänkyyn ja ottaisin hyvän kirjan ja nukkuisin vielä vähän.
Kävisin lenkillä tai salilla ja vaikka kirppiksellä (tuhlaamassa sen satasen :D).

Mikä on parasta isossa perheessä?
Aina on juttuseuraa, tekemistä, ääniä. Paljon on ihanaa, paljon myös rasittavaa, mutta en osaisi kuvitella mitään muuta siispä tämä on kokonaisuudessaan aika parasta <3

Haluaisitko lisää lapsia?
Tämä on mulle (ja meille) tosi rankka paikka. Mietin ensin miten tähän vastaisin, vastaisinko mitään. Mutta, keväinen keskenmenoni oli niin raju, että me ei enää koskaan voida lapsia saada.
Olen joka päivä äärimmäisen kiitollinen ja onnellinen näistä viidestä lahjasta jotka meille on annettu <3 Jos joku ikinä pitää lasten saamista itsestään selvyytenä, voin kertoa, hän on niin väärässä.

Mikä saa sinut onnelliseksi?
Lapset, mieheni, nämä touhut täällä kotona. Se, että asiat menee toisinaan niin kuin toivoo.
Meidän elämässä on niin paljon onnea, ettei siitä aina edes tajua olla tarpeeksi onnellinen.

Missä näet itsesi kymmenen vuoden kuluttua?
Varmaan jossain tallin nurkalla saappaat hevosenpaskassa ;D

Jos lapsesi olisivat värejä, mitä värejä he olisivat ja miksi?
Esikoinen olisi sininen. Toisinaan sähkönsininen. Kaikessa rauhallisuudessaan ja toisaalta räiskyvyydessään. <3
Kakkonen olisi vihreä. Reipas, toimelias, touhunpoika. <3
Isoneiti olisi pinkki. Ainakin tällä hetkellä. Koska kuusivuotiaat kimulit nyt vain ovat yhä pinkkiä päästä varpaisiin. <3
Pikkuveli olisi punainen tai oranssi. Meidän ikioma elosalama velikulta. <3
Pikkuneiti olisi keltainen. Kaikkien silmäterä, päivänpaiste. <3

Mitä värejä te vanhemmat olisitte?
Varmaan ruskeita, sekoitus kaikista lasten väreistä :D

Mitä lapsenne harrastavat? Entä te vanhemmat?
Esikoinen ja Kakkonen käyvät molemmat partiossa, uimakerhossa ja ratsastamassa. Kakkonen käy lisäksi seurakunnan poikakerhossa. Isoneiti myös aloitti ratsastuksen. Pikkuveli käy seurakunnan kerhoa ja Pikkuneiti harrastaa vain äidin mukana lenkkeilyä ja yleistä säätämistä :).
Itse ratsastan, lenkkeilen, käyn spinningissä ja salilla, luen ja kirjoitan blogia.
Mieheni käy salilla ja sählyssä. Lentopallo on myös yksi vakkarimeno, jos vain on mahdollisuus.

Millainen on unelmatalosi? Mikä juttu on ehdottoman hyvä kotonanne?
En oikein osaa sanoa. Olen tykännyt nykyisestä kodistamme tosi paljon, enkä kaipaa tänne mitään erityistä, enkä laittaisi mitään poiskaan. Tosi kiva juttu on tässä se, että asumme rauhallisella paikalla vaikka tästä on reilu kilometri vain keskustaan. Ai niin, ja ilman rikkaluukkuja keittiössä ja kuraeteisessä en ehkä voisi elää. Ai niin, mutta uuteen vanhaan taloonhan niitä ei ole mahdollisuutta laittaa. Ehkä mä sit vain sopeudun ;)

 

Mistä asioista saat voimaa pyörittää arkea?

Tarvin säännöllisesti omaa aikaa, ja kuten moni tietääkin, käytän sen lähes aina liikkumiseen.

Vaikka olisin kuinka väsynyt, mutta vaikkapa lenkin jälkeen saan niin paljon energiaa jaksaa loppuillan vaikka olisin noussut aikaisin töihin. (Siinähän tuli monta vaikkaa.)

Saan myös voimia siitä, että rakastan näitä ihmisiä näiden seinien sisällä. Ja siitä vastarakkaudesta mitä saan kokea päivittäin <3.

 

Mikä on parasta äitiydessä?

Se on sekä parasta että pahinta. Se, että olen viidelle ihmiselle yksi heidän elämänsä tärkeimmistä ihmisistä. Ehkä jopa se tärkein. Osaanko täyttää paikkani? Aika monesti olen epäonnistunut, mutta haluan tehdä parhaani.

 

Mitä hyviä puolia sinussa on?

Apua. Osaisin ehdottomasti paremmin vastata siihen päinvastaiseen kysymykseen.

Huumorintaju ainakin, sillä oon selvinnyt jo näinkin pitkälle :D

Sehän on fakta ettei tänne viihtymään oo tultu, joten jostakin se riemu on revittävä surkeinakin hetkinä ;)

 

Missä toivoisit kehittyväsi?

Haluaisin näääääääääääääin pitkän pinnan. Kun nyt se on näääääääin pitkä. Ja toisinaan näin lyhyt.

 

Mitkä ovat elämäsi tärkimpiä arvoja ja elätkö niiden mukaisesti?

Tästä olisi tullut niin pitkä juttu että piti referoida.

Elää elämäni hienosti maaliin saakka. Aina ei ihan mene niin sanotusti putkeen, mutta parhaani koitan tässäkin. Huomioimalla totta kai sen, että tässä veneessä on muutama muukin.

 

Miten selviät elämän vastoinkäymisistä?

Uskon vahvasti siihen, että tätä hommaa pyörittää joku korkeampi voima.

Ihminen on itsensä kanssa aika yksin. Voin luottaa siihen että kaikella on tarkoituksensa ja aikansa. Elän päivän kerrallaan.

 

Mistä olet kiitollinen?

Lyhyesti ja ytimekkäästi, kaikesta mitä olen saanut <3

 

Minkälaisena ihmisenä toivot läheistesi muistavan sinut?

Totta kai haluaisin jättää sellaisen tunteen, että edes jollakulla olisi minua ikävä.

Todennäköisesti enempi moni huokaa siinä vaiheessa helpotuksesta kun heitän veivit. No vitsi.

 

 

Onko sinulla toteutumattomia haaveita?

Onhan noita silti vielä, vaikka paljon on koettu ja nähty.

Yksi isoimmista haaveistaan on toteutumassa, siitä riittää aika pitkälle veikkaisin.

 

Hirvittääkö maallemuuton arki? Vastuu mm. eläimistä? Eli teittekö tämän liikkeen kokeilumielessä vai onko puhtaasti unelmien täyttymys?

Kyllähän sen tietää että voimia tämä projekti vaatii, mutta eihän siitäkään mitään tule jos ihan laakereille lyödään lepäilemään. Arki ja kiire ja touhut se on mikä pitää elämässä kiinni!

Kokeilumielessä ei tätä tehty, kunhan kaikki asiat saadaan kondikseen niin hyvin suurella todennäköisyydellä tuosta kodista lähdetään joko jalat edellä kappelille tai pää edellä vanhainkotiin :D

 

Miltä tuntuu uuden rakentamisen sijaan alkaa remppaamaan?

Täytyy tunnustaa tässä kohtaa että itse remontti ei paljoa meikäläisen harteita purista. Mutta sitäkin enemmän puristaa vastuu lapsista ja arjen muusta pyörityksestä ja lähinnä matskujen valitsemisesta uuteen kotiin.

Mieheltäni (joka siis tämän operaatio-remppasysteemin suorittaa) tiedustelin asiaa ja hän totesi että siistiä. Onhan tämä ihan eri juttu sellaiselle joka on ikänsä naputellut uusia taloja. Kokemus.

 

 

 

Toivon sydämeni pohjasta, että pysyit hereillä! Jos et niin kukkuu, nyt ois aika nousta siitä näppäimistön päältä.

Itsehän nukahdin noin puolen välin paikkeilla, että antakaa anteeksi jos vastaukseni ovat jostain syystä outoja tai tärähtäneitä. Nuo kaksi sanaa ei todellakaan yleensä passaa siihen kohtaan kun minusta puhutaan. Eehheeh.

 

Kukko kiekuu jälleen huomen aamuna kakskyt yli neljä.

Hyvää yötä.

(Jatkuu joku päivä..)

 

 

Paniikki

Iski talvivaatepaniikki.
Se perus härdelli, kun yhtenä aamuyönä töihin lähtiessään pakkasta on kahdeksan kokonaista astetta ja tajuaa että puolella porukasta toppahousuissa on kymmenen sentin tulvavara ja takit on mallia kolmeneljäsosa.

Talvi tulee, halusin tai en, ja muksut on vaatetettava vaikka kuinka tekisi kipeää mielelle ja rahapussille.
Oikeasti olin ihan sairas kun pengoin eteisen kaappeja ja totesin että pahus, vain yhdellä tenavista on sopivat toppakamppeet. Siispä vietin muutaman kaikkea muuta kuin some-vapaan päivän roikkuen facebookin kirppareilla ja teinkin kaksi erittäin antoisaa löytöä! Esikoiselle popin toppatakin ja toppahousut suunnilleen viidellä kympillä ja pikkuveljelle samaan hintaan ticketin setin.

Eilen sitten lähdin isomman neidin kanssa lähikaupunkiin tarkoituksenani löytää yksi kokonaisuus ulkovaatteita, kahdet paremmat kengät, kaksi parempaa takkia.
Löydettiinkin heti neitokaiselle toppavaatteet H&M:ltä. ja äidin valinta lopulta ostettiin, vaikka tyttö itse intti jääräpäisesti haluavansa päästä varpaisiin Elsaa ja Annaa. Olin ihan että noup, johonkin se raja on vedettävä.

Pienin jäi toistaiseksi ilman parempaa takkia, koska yksinkertaisesti kaikki, ihan kaikki pikkuneitien hienostelutakit olivat loppu. Että muutama muukin oli sitten tarvinut.
Tästä syystä en muuten jaksa useinkaan lähteä oikein kauppoihin kauppoihin, vaan shoppailen mieluummin netissä. Ei tarvi lähteä monen kymmenen kilsan päähän, vaan näkee heti onko tuotetta saatavilla haluamassaan koossa tai värissä.
Siispä siltä istumalta kun palattiin kotiin, istahdin jälleen koneen ääreen ja tilasin nettikaupasta loput jutut mitä en löytänyt.
Kaikkea ei sentään tarvitse uusia kaikille. Pikkuneiti sai isosiskon vanhat kengät (yläkuvassa) jotka onnekseni olen nuukuuksissani säästänyt, legginssit ale-rekistä vitosella. Ei paha!

Voin kertoa että kassa tyhjeni ihan kiitettävästi.
Tietääpähän taas aamuisin miksi pitää nousta duuniin, vaikka lämmin peti todellakin voittaisi 100-0.

Nyt vois mun puolesta vaikka sataa lunta! Oikeastaan aika siistiä kun tulee talvi <3

Ps. Kysymyksiä on tullut jo kivasti! Vielä huomiseen iltaan asti on aikaa heittää kysymyksillä.
Pss. Eilen käytiin keittiösuunnittelijan kanssa uudessa vanhassa kodissa. Tänään jo saatiin piirretyt kuvat tulevasta keittiöstä ja muistakin kalusteista. Tää on kyllä to-del-la jännää!

Pitää kysyä

Monessa blogissa olen tässä aikain saatossa törmännyt tähän systeemiin, että bloggaaja vastaa lukijoiden kysymyksiin. Viime aikoina niitä on itseasiassa putkahdellut aika paljonkin.

Oon jotenkin kauhean kriittisesti suhtautunut siihen omalla kohdallani.
Ajatellut että en haluaisi sellaista itse tehdä.
Jos pian tuleekin vastaan jotain sellaista, mihin en halua vastata. Onks pakko?
Tuuminut siis, että ei oo mun juttu tuo.

Mutta sitten, tulin taas siihen pisteeseen, että miksi en tekisi sitä itse, koska tykkään lukea niitä toisten blogeista? Onko ihan reilua, että urkin toisten vastauksia vaikkapa parisuhteesta tai syvimmistä tunnoista, mutta en ole valmis paljastamaan itse itsestäni mitään?

Astuin siis todellakin epämukavuusalueelleni (se tekee kuulemma aivoille välillä hyvää, seliseli!) ja päätin pistää kysymyspostauksen pystyyn.

Siispä..
..kysy
..utele
..ihmettele,
mutta tee se hyvän maun rajoissa.

Jos menee liian henkilökohtaisuuksiin, en lupaa vastata.
Yritän kuitenkin vastata mahdollisimman moneen kysymykseen.
Mutta sitä ennen jännitän. Tää on mulle oikeasti todellinen haaste!

Kiirettä pitää

Otsikko kertoo viime päivistä kyllä hyvin paljon.

Siihen kiireeseen on sisältynyt mm. pankissa asiointia (melkein yötä oltiin kun kesti niin), aika monta paperinippua ja allekirjoitusta, aikaista herätystä työn merkeissä, kiireellä syötyjä ruokia (aiai!) jonka jälkeen on lähdetty tallille ja spinninkiin muun muassa.
Siihen on kuulunut tapaamista uuden talomme nykyisten (eiku entisten, tai siis nykyisten..äh en mä tiedä nyt kumpia ne vielä on) omistajien kanssa, ohimennen koneeseen ja narulle heitettyjä pyykkejä, nopeaa kyseltyjä ja kuultuja (aiai!) lasten kuulumisia päivän touhuista ja mitä kaikkea muuta.

Senhän me kaikki tiedämme, että tämä tuleva projekti pitää meitä edelleen kiireisinä, mutta samalla yritetään nauttia sen ainutlaatuisuudesta ja mahtavuudesta, arjen pyörityksestä selviten.

Tänään olen muun muassa herännyt tajuamaan (ja kuullut omin korvin) että minkä aarteen me olemmekaan iloksemme (vai riesaksemme, fifty-fifty) saaneet.
Sellaisen kädentaidollisen ihmeen, jota tämän päivän rakentamisen parissa työskentelevät voivat vain ihmetellä! Että joku ihminen on omin käsin kaivanut maat, rakentanut käsityönä kokonaisen talon ja huolehinut ja pitänyt yllä sitä aika alkeellisista olosuhteista nykypäivään.
Arvostan tuon tarinan jälkeen talovanhustamme vielä paljon paljon enemmän, mitä olin osannut edes kuvitella. Ja sen, nyt jo pois mennyttä, omistajaa.

Tässähän alan varsin herkistelemään.
Se voi johtua vaikka siitä, että olen noussut aikalailla sen kuuluisan sianpieremän aikaan ylös, puskenut aika pitkän työpäivän, tunnin verran yrittänyt saada (tuloksetta) edellä menevää pyöräilijää kiinni (you know) ja istunut lähes kolme tuntia vanhan miehen lapsuuden muistoja kuunnellen.

Ei siis huono päivä, eikä ihme vaikka vähän fiilistyttää.
Eikä sovi unohtaa mouruavaa vatsaa, joka todellakin tarvii nyt ruokaa.

<3 Salla

Ps. Odotan aika innolla että saan teille kuvia meidän pirtistä.
Toistaiseksi saatte ihastella pirtin emäntää jumppavermeissä ja jokapaikanhöylä-pikkuneitiä joka ehti jo levittää jumppakassin sisällön lattioille äidin filmatessa. Just näin.

Paljastuksia

Talo tehdään seinistä ja parruista,
koti rakennetaan rakkaudesta ja unelmista.

 

 

Kuva ei varsinaisesti liity nyt tähän mun paljastukseen, mutta vahvasti tämäkin neiti on kuvioissa siinä vaiheessa kun me pakataan viisi vuotta hartaudella tähän kotiin hamstrattuja kamppeita laatikoihin ja lähdetään maaseudun rauhaan rakentamaan uutta kotia ja uusia unelmia.

 

Se asia siis, millä teitäkin lukijoita olen tässä jännityksessä pitänyt, on se että olemme (niin varma kuin esikauppakirjassa nimet on alla) 50-luvun talovanhuksen onnellisia, hämmentyneitä, pönttö sekaisin tästä kaikesta rytinästä, omistajia.

 

En tiedä moniko tämän arvasi, koska tästä olen höpissyt ja haaveillut täällä blogin puolellakin jo moneen otteeseen, mutta nyt se haaveilu on vihdoin toteutumassa!

Aikaa siihen menee ja rahaa ja voimia, mutta toivon ja uskon että se kaikki rehkiminen kannattaa <3

Me olemme niin valmiita tähän, mistä ollaan kauan puhuttu, että kaikkien panos on varmasti sata prosenttinen.

 

Eli tämä tarkoittanee sitä, että kaiken höpönlöpön rinnalla varmasti blogiini eksyy myös remppajuttuja, mutta älkää luulkokaan että tässä ihan johonkin virallisiin kaavoihin kangistutaan vaan tarkoitus on samalla twistillä jatkaa tätä hommaa kuin aikaisemminkin.

Eli tuokoot elämä vastaan mitä hyvänsä, pakataan remppareppuunkin rutkasti huumoria ja hyvää mieltä.

Vaikka kaikkihan me tiedetään että siellä repun pohjilla pyörii varmasti väsymystä, turhautumista ja pahaa mieltäkin. Yritetään pitää ne siellä pohjalla!

 

Tämmöisiä elämää suurempia suunnitelmia meillä.

Nyt homma etenee sillä tavalla, että nykyinen koti olisi suotavaa myydä mahdollisimman pian (että pyörähtäkäähän visiitillä tähtikotien nettisivuilla kaikki kiinnostuneet) ja sen jälkeen alkaa landella rytistä! Ja ehkä vähä ennemminkin.

 

Hui kun mua jänskättää <3

Fiktio vs. Fakta

 

Rakastan tuota kirjahyllyä.

 

 Jonkun muunkin mielestä se on ihana kaikkine kirjoineen.

Ja se joku (tai ne jotkut) käy räjäyttämässä sen viisi kertaa päivässä (eikun tunnissa).

 

 

 Rakastan myös meidän kodinhoitohuonetta ja kuraeteistä.

Ne on ihanan tilavat ja kätevät.

 

 

Niiden lattiapinnat toimivat jälkikasvumme vaatekaappeina.

Vaikka kuskaan jatkuvasti sieltä pois likaisia vaatteita, leluja, reppuja ja nostelen kypäriä, takkeja ja housuja naulakoihin niin siltikään ovesta ei pääse sisälle ilman kaivosmiehen varusteita.

 

 

Keittiössä viihdyn myös ja tykkään siitä.

Nautin siitä kun pöydät kiiltelevät ja purkit ja systeemit ovat omilla paikoillaan.

 

 

Kuitenkin, vaikka hinkaan ja hiestän kynnet verillä, niin lopputulos on melkein jatkuva kaaos.

Koko ajan joku syö, juo tai tyhjentää muuten vain kaappien sisältöjä lattialle.

 

 

Lastenhuoneitakin järjestelen ja asettelen parkkitalot, eläin-figuurit ja pehmolelut (kirjoista puhumattakaan) just niille tarkoitetuille, sopiville paikoille päivittäin.

Olen harkinnut luovuttamista..

 

 

..koska mun ei tarvi käydä kuin kaupassa, niin ne lastenhuoneetkin on ehditty räjäyttää.

 

Olen pääasiassa luopunut päivän aikana tapahtuvasta järjestelystä, koska se on tässä kahdeksan vuoden aika todettu todellakin niiiin turhaksi hommaksi.

Siitä vielä pidän kiinni, että illalla ennen nukkumaanmenoa kaikki tavarat olisivat omalla paikallaan.

 

Tuumin, että jos sulkisin silmäni tältä kaikelta kaaokselta ja lukittautuisin huoneeseen läppärin kanssa ja laittaisin diaesityksen pyörimään niistä kuvista joissa on kaikki tiptop.

Mielenrauhaa.

 

Meillä eletään niin jännittäviä hetkiä täällä tiptopin ja kaaoksen keskellä, että en kykene kuin maha ja pää ja koko kroppa kipeänä ja jumissa kaikesta jännityksestä kulkemaan edes takaisin järjestelemässä.

Toivottavasti (tai en edes oikein tiedä mun fiiliksistä onko ne hyvät vai mitkä) mulla on pian jotain kerrottavaa teillekin!

 

 



Ei saa liimata!

Meidän muksut rakastavat liimailua.
Liimat on pakostakin nostettu yläilmoihin niin ettei ne ole lasten näkyvillä ja saatavilla.
Askartelutkin ovat (ne kaikki kaksi kertaa tässä vuosien aikana) vaikeusasteeltaan sitä, että sarjakuvalehdestä leikataan kuvia ja liimataan paperille. Kiitos lasten mielikuvituksellisen äidin. Kuka lie.

Ihan yhtä ihania liimailtavia ovat tarrat.
Niitä aina toisinaan ostetaan tai niitä tulee kirjakerhosta tai jonkun postin mukana, ja sitten liimataan!
Aina kun huomaan jonkun muksuista hipsivän kamaria kohti tarranipun kera, vannotan että niitä ei sitten liimata muualle kuin paperiin. Joo joo, ei ei!

Aina siinä käy niin, että sitten kun pyörähdät jossain vaiheessa siellä huoneen perukoilla niin johan on sängyt ja kaapinovet ja hyllykön reunat koristeltu mikkihiirillä ja autoilla JA niillä kaikilla räippeillä myös mitä siitä tarra-arkista jää! Siis TODELLA tyylikästä. Argh. (Ovat sentään yrittäneet, kuvista päätellen, liimailla niin ettei heti jäis kiinni.)

Myös erinäiset kirjoittelut ovat niin enempi sääntö kuin poikkeus.
Ja kynien kanssa pitäisi (PITÄISI) olla sama homma, että ei sitten muualle kuin paperiin. Joo joo, ei ei! Silti ne samat sängyt, kaapinovet ja hyllykön reunat on tekstattu täyteen omaa nimeä, kaverin nimeä ja niitä tikku-ukkosarjakuvia.

Lapset ne osaa sen järjestämisen taidon, että äidilläkin on jotain tekemistä täällä elämässä. <3
(Inhoan siivousta.)

Viesti

Viestithän ovat kulkeneet tässä maailmassa niin kauan kun täällä on ihmisiä talostellut.
Ensin ne ovat tieten olleet kivitauluihin hartaudella rapsutettuja, tuskin paria sanaa pitempiä, terveisiä (koska järkihän siinä lähtisi blogipostauksen verran raapia kasaan).
Sitten tietty tuohiterveiset, ensimmäiset paperiversiot ja nykyään erinomaisesti ja ah niin nopeaa kirjoitetut tekstiviestit, sähköpostit ynnä muut.

Ja se lähetystapa.
En tajua miten ihmiset ovat jaksaneet odotella viikko(tai vuosi!)kausia jonkun pullon tai linnun pääsyä kirjeen vastaanottajalle ja takaisin. Herrajesta nyt odotella vastausta johonkin niin tärkeään kysymykseen kun milloin syödään niin päiväkausia. Ai niin, ehkä ne viestien sisällöt ei toki noin akuuttia pitäneet sisällään, mutta kuitenkin.
Kyllä siinä on hevoset saaneet ravata ennen kuin kaikki maailman posti on saatu perille.
No ei ne sen ajan ihmisetkään sitä oikeesti jaksaneet, ne keksi kaiken tämän tekniikan just sen takia että ne oli ihan sairaan kyllästyneitä siihen että se just syntynyt uusi perheenjäsen ehti kuolla vanhuuteen ennen kuin sukulaiset saapuivat pullakranssin kera. No hehhee.

Mutta mun asia olikin tässä se (nyt kun olen pohjustanut teitä parin palstan verran) että meidän nuorten herrojen huoneiden ovet näyttävät siltä, että on palattu viestinnässä jonnekin viime vuosituhannen puolelle.

"pasyy kielletty
tytöiltä ja vaimn
pojille pääsy on
                        sallittu"

Sitten tottakai tuo tikku-ukkopoika mäjäyttää tuon tikku-ukkotytön just niin kaks metriä ilmaan tuossa. Koska ilmeisesti huonetta hallitsee Kaikki Ninjat Maailmalta. Jeah.

Mutta hei, nää veistit on oikeasti pelkästään niin liikkiksiä. Ja jotka taatusti revitään hissuksiin alas jos paras kaveri tulisi kylään.
Koska voin kertoa että kaikkininjatmaailmalta-heput leikkii päivät pitkät naapurin neitokaisen kanssa, joka muuten varmasti tarpeen tullen mäjäyttäisi takaisin jos tuollainen tikku-ukkoepisodi olisi tullakseen.

Ihanat, ihanat isot pikkupojat <3

Se siitä haasteesta

Pätevänä ajattelin napata eräästä blogista haasteen itselleni. Ja jakaa sitä eteenpäinkin (jatkakaa te sitä paremmalla menestyksellä, tulen mielelläni kurkkimaan!).
Nimittäin semmoinen haaste, että kuvaa itsesi ja lapsesi (itse ajattelin kyllä kuvata vain yhtä, koska neljä muuta on ihan mahdotonta saada joka päivä kuvattua vaatteineen, hermoromahdus on varmempi lopputulos kuin blogipostaus viikon päätteeksi!) jokapäiväiset ryysyt viikon ajan ja tuo ne kaiken kansan ihmeteltäväksi. Oon semmoinen vaate-fani, joten tämä on oikeasti tosi kiva haaste. Harmi vain, että jäi niin sanotusti lähtökuoppiin meikäläisen kohdalla.

Ongelma on tässäkin kohtaa ne pahuksen kuvat.
Kun ihmistä (siis minua) ei ole luotu kamera käteen (ja mun hovikuvaajakaan ei ole oikein työllensä omistautunut), niin ne kaikki päivät siitä viikosta (ensimmäistä lukuun ottamatta) vain tulivat ja menivät ja kuvat unohtuivat, vaikka joka päivä jotkut pieruverkkarit päälleni vedin.

Eihän ne mitään kovin glamouria tihkuvia asuja olleet yksikään koko viikolla, kun pullaa leivotaan (töissä) ihan kakkoslaadun vaatteilla ja kotona häärätään tosiaankin niin mukavissa vaatteissa ettei niistä kauheesti oo kerrottavaa kodin seinien ulkopuolella.
Mutta oishan ne voinut tänne blogiin asti päätyä jos joku olisi sen haasteen muistanut vielä viikon päästäkin! Se joku taitaa viimeaikaisen toiminnan perusteella joutua muutenkin ennenaikaisesti dementiakotiin ihmettelemään että mikä maa, mikä valuutta.

Pitäisiköhän mun ottaa itseä niskasta kiinni ja yrittää uudelleen.
Mun täytyy nyt ehkä lavastaa ensi viikon arjesta juhlaa, että mulla on näyttää teille muutakin kuin hipsun syömiä leggareita ja pullataikinaisia puseroita.

Ei sillä että mun arki on kyllä aina yhtä sirkusta juhlaa.
(Sirkuskin voidaan määritellä eräänlaiseksi juhlaksi, eikö?)