Se siitä haasteesta

Pätevänä ajattelin napata eräästä blogista haasteen itselleni. Ja jakaa sitä eteenpäinkin (jatkakaa te sitä paremmalla menestyksellä, tulen mielelläni kurkkimaan!).
Nimittäin semmoinen haaste, että kuvaa itsesi ja lapsesi (itse ajattelin kyllä kuvata vain yhtä, koska neljä muuta on ihan mahdotonta saada joka päivä kuvattua vaatteineen, hermoromahdus on varmempi lopputulos kuin blogipostaus viikon päätteeksi!) jokapäiväiset ryysyt viikon ajan ja tuo ne kaiken kansan ihmeteltäväksi. Oon semmoinen vaate-fani, joten tämä on oikeasti tosi kiva haaste. Harmi vain, että jäi niin sanotusti lähtökuoppiin meikäläisen kohdalla.

Ongelma on tässäkin kohtaa ne pahuksen kuvat.
Kun ihmistä (siis minua) ei ole luotu kamera käteen (ja mun hovikuvaajakaan ei ole oikein työllensä omistautunut), niin ne kaikki päivät siitä viikosta (ensimmäistä lukuun ottamatta) vain tulivat ja menivät ja kuvat unohtuivat, vaikka joka päivä jotkut pieruverkkarit päälleni vedin.

Eihän ne mitään kovin glamouria tihkuvia asuja olleet yksikään koko viikolla, kun pullaa leivotaan (töissä) ihan kakkoslaadun vaatteilla ja kotona häärätään tosiaankin niin mukavissa vaatteissa ettei niistä kauheesti oo kerrottavaa kodin seinien ulkopuolella.
Mutta oishan ne voinut tänne blogiin asti päätyä jos joku olisi sen haasteen muistanut vielä viikon päästäkin! Se joku taitaa viimeaikaisen toiminnan perusteella joutua muutenkin ennenaikaisesti dementiakotiin ihmettelemään että mikä maa, mikä valuutta.

Pitäisiköhän mun ottaa itseä niskasta kiinni ja yrittää uudelleen.
Mun täytyy nyt ehkä lavastaa ensi viikon arjesta juhlaa, että mulla on näyttää teille muutakin kuin hipsun syömiä leggareita ja pullataikinaisia puseroita.

Ei sillä että mun arki on kyllä aina yhtä sirkusta juhlaa.
(Sirkuskin voidaan määritellä eräänlaiseksi juhlaksi, eikö?)