Parempi myöhään kuin ei milloinkaan

Vuosi sitten teimme pientä pintaremonttia.
Kävimme siis kaikki pinnat läpi, maalailtiin paljon valkoista. Vähän harmaata ja keltaistakin.
Yhtä huonetta vaille! Mitä ihmettä. Nyt täytyy tunnustaa, että en edes muista loppuiko maali, rahat vai inspiraatio (ehkä vähän kaikki) mutta joka tapauksessa tuo peräkammari jäi tekemättä.

Niin, ihan kokonainen vuosi siinä kuulkaa vain hujahti muissa hommissa. Sitä inspiraatiota odoteltiin kokonaiset kaksitoista kuukautta.
Aina pyörähtäessäni huoneessa ajattelin että jotain täytyis tällekin tehdä, mutta oikeastaan kun astuin oviaukon ulkopuolelle, ajatukseni olivat jo jossain ihan toisaalla.

Ekaluokkalaisen jankutus omasta huoneesta (tämä huone on siis toiminut tähän asti toimistohuoneena ja peliluolana) paisui jo sellaisiin mittoihin että sitä ei kestänyt kuunnella kukaan. Hurjalta tuntuu, että hän on jo niin iso että tahtoo oman huoneen, oman rauhan, paikan jonne vetäytyä yksikseen touhuamaan.
No sehän oli sitten oikeastaan yksi hujaus vain ja huone oli parissa päivässä lähes valmis.
Sisustus on vielä vaiheessa (ei verhoa, ei mattoa, lamppu kaipaisi mustan spray-maalin yllensä, lehtikori jossain matkalla vielä ym.ym.)
Mutta pikkuhiljaa. (Ei muuten sovi mun tyyliin yhtään.)

Tehtiin samalla muutenkin uusia nukkumisjärjestelyjä.
Isompi neiti sai oman huoneen toistaiseksi (pikkuneidistä saa aikanaan sinne sitten seuraa!) ja kaksi velikultaa, isompi ja pienempi, majoittuivat sitten yhteiseen boxiin.
No siinähän sitä sitten taisteltiin pari päivää jokainen huoneidensa herruudesta. Huokaus.
Tänne ei saa tulla pojat, tää on prinsessahuone! (kimittäen kovaa ja korkealta)
Jos joku uskaltaa tulla tänne mun huoneeseen, saa vielä katua! (uhkaavasti kovaa ja korkealta)

Oikeastaan olin jo varma, että joku vielä menettää henkensä!
Peace. Love.