Auttavat kädet

Leikkauksen jälkeen jouduin pelkästään makoilemaan suunnilleen viikon verran.
Toki ähersin itseni sekä vessaan että ruokapöytään (ja illalla sänkyyn) mutta noin muuten vedin lonkkaa sohvalla päivästä toiseen.

Ison toimenpiteen jälkeen, kipulääkkeet kaupanpäällisinä, tahtoo väsyttää melkein aamusta iltaan.
Joten torkahdellessa meni minunkin ensimmäiset päivät.
Minulla oli mitä mainioin hoitaja, meni hetkeksi hoitokuviot päälaelleen kun taapero hoiti äitiä eikä äiti taaperoa. Tämä pikkuneiti kävi silittelemässä poskea ja halailemassa pitkin päivää mutta liekö kävi yksitoikkoiseksi vai mitä mutta parin päivän päästä tilanne muuttui.

Jos ihan suoraan sanotaan, en uskaltanut enää sulkea silmiäni päikkäreiden ajaksi.
Neitokainen alkoikin hempeilyn sijaan väkivaltaiseksi ja niinpä joka kerta kun uinahdin hetkeksi, sain tujakan herätyksen joko keppihevosen varresta tai legopalikasta. Muutaman kerran kärsin sulkasadosta kun typy tarrasi peruukkiin kiinni ja vaappui karkuun hiustukko molemmissa käpälissä! Puhumattakaan tökkään-sormen-äidin-silmään-versiosta, siitä tuli ihan lemppari.

Niinpä ajoitinkin päiväuneni typyn kanssa samalle kellonlyömälle.
Ja tyypin ollessa hereillä kömmin keskelle parisänkyä jossa olin pikkukäsien ulottumattomissa.
Takuu varma rauha taattiin myös sillä että pistettiin kamarin ovi kiinni, kääpiö (<3) kun ei yllä vielä kuin viidentoista sentin päähän kahvasta.

Mutta voin kertoa että ihmiselle joka ei ole tottunut jatkuvaan laakereilla lepäämään, nämä ovat olleet pitkiä viikkoja. Jospa tämä alkaisi pikkuhiljaa normalisoitumaan tämä elämä.
Sitä odotellessa.