Projekti nro.480

Olen projekti ihminen.
Siis sellainen tuokin-projekti-on-edelleen-vaiheessa ihminen.
Mulla saattaa olla mielessä sen sata visiota ja suunnitelmaa ja ajatusta että mitä pitäisi tehdä.
On leikkimökin tuunausta, pihahommia, lasten kanssa tekemisiä, siivoamisia ja mitä ikinä onkaan.
Pitäisi, on päivän sana.
Silti niin usein teen vain just sitä mikä nappaa. Lähden salille tai lenkille, käyn ratsastamassa tai luen kirjaa, eli kaikkea muuta kuin mitä PITÄISI.

Pitkissä kantimissa on ollut myös kuvien tilaaminen paperiversioiksi.
Pikkuneiti tulee reilun viikon päästä 1,5vee ja hänestä ei siis ole ollut vielä yhtään ainoata valokuvaa teetettynä.
Toista vuotta olen aikonut ja aikonut ja olipa kyllä niin iso homma että oikein hävettää.
Oisko ihan puoliska tuntia mennyt, kun sain tarvittavat kuvat tilattua, ja pari päivää niin ne olivat jo postilaatikossa. Eikä hintakaan oikeasti päätä huimaa, että siihenkään nyt tässä voi vedota.

Projekti on siis edennyt siihen pisteeseen, että kuvat lojuvat nyt tuossa kirjahyllyssä ja odottavat laittajaansa. Seuraavat puolitoista vuottako? Toivottavasti ei.
Meidän lapsilla on kaikilla kastelahjaksi saadut vauvakirjat. Olen niitä pyrkinyt täyttelemään aina kun kaikki muut projektit antavat myöden (oikeasti siinä vaiheessa kun ei kerta kaikkiaan enää keksi muuta tekemistä). Yritän rääpiä kasaan jotain tekstiä, koska ne ovat niiiin ihana muisto omasta lapsuudesta sitten aikuisena. Itsellänikin on tallessa oma vauvakirja ja sitä on kiva selailla.

Omat lapseni ovat ihan ihmeissään valokuvista. Että niitä tosiaan on ehkä hiukka vähän pyörinyt tässä huushollissa.
Siis ihan oikeasti.
Poikani kysyi eräänä päivänä että äiti, saanko lukea niitä isoja kirjoja mitkä ovat vaatehuoneessa? Olin ihan että ei siellä mitään isoja kirjoja kyllä ole.
No hän siis tarkoitti juurikin valokuvakansioita, mutta ei tiennyt niille nimeä. Ja ihan siis siitä syystä että melkein kaikki meidän kuvat ovat koneella ja muistitikulla.
Tunsin itseni niin fossiiliksi kun lapseni ei tiedä mikä on valokuvakansio, mutta muistitikku ja ulkoinen kovalevy ovat ihan normisettiä.

Mutta sehän on niin just.
Ennenvanhaan sait ottaa selfien (paitsi että niitä ei edes otettu) ja noin kuukauden päästä ehkä näit onnistuiko vai ei. Yleensä ei, koska kaikki kuvat olivat jotain duracell pupu-mallia. Heilahtaneet tai tärähtäneet.
Niitä sitten katseltiin ja liimailtiin kansioihin onnellisina.
Ja nyt katsellaan lähinnä huvittuneena että miltäs teinimuoti näyttikään vuonna 1999.
Aika karsealta, voin kertoa.

Ps. Mun tämän päivän projekti pissii kohta satanolla jos en säntää tästä hommiin, koska aioin todellakin pestä uunin pikkuneidin päiväuni aikaan. Ulkonakin vaihteeksi niin tuhnu keli, että oikein on aikaa kuurata rasvaroiskeita.
Oikeasti evvk. (Oli muuten käytetty sana silloin vuosituhannen vaihteessa..)