Kerholainen

Pieni ja onnellinen kerholainen.

Tämä poika se on suunnilleen koko elämänsä odottanut, että pääsee kerhoon ja kouluun.
Koulua joutuu vartomaan vielä kaksi vuotta, mutta kerho alkoi tänä syksynä.
Jälleen (ties kuinka monennen kerran tässä parin viikon aikana) tunsin suurta haikeutta ja ihmetystäkin siitä, kuinka äkkiä aika menee ja lapset kasvaa.

Vähän hirvitti äitiäkin ensimmäisenä kerhopäivänä, se perinteinen, miten poika suostuu kerhoon jäämään. Siltikin, vaikka on puhunut jo monta vuotta kerhoon lähdöstä.
Kai tämä eskarihomma on tässä ollut vähän pinnalla, kun kaveri itsekin tuumasi nauru silmissä että en mää halua mennä kerhoon..mää alan vain märiseen, yhyy! No ei sillä, tämä olisi voinut olla ihan mahdollistakin, mutta onneksi ei kuitenkaan. Sinne poika jäi tyytyväisenä serkkutyttöjen kanssa leluja tutkimaan kun me äidit poistuttiin takavasemmalle. (Kotiin palattuaan kehuskeli isosiskolle, että sun pitää ottaa musta mallia, en rääkyny yhtään!) Heh. Varsinaista veitsen kääntöä haavassa, etten sanois.

Kerhosta kotiutui touhukas nuorimies, joka selvitti ummet ja lammet kerhotädeistä, eväistä, askartelusta ja käärmeestä jonka häntä oli hukassa ja tuli alas jotaki mäkeä.. Hahaa, tiedättekö sen leikin? Voi miten kiva oli kuunnella toisen innostusta.
Innostus oli sitä luokkaa, että katseli taas illalla reppua ja vaatteita valmiiksi seuraavaa kerhoa varten.
Harmi, kun se on täällä meillä vain kerran viikossa.

Selkeästi hän on ehkä kokenut vähän yksinäisyyttä tässä kun koulut alkoivat, kolme vanhinta kun ovat aamupäivät poissa. Ihana huomata, että tästä kerhosta tuli nyt vain hänen ihan oma juttu <3
Lapset ne jaksavat ihastuttaa.

(Kerhoreppu hankittiin iskän avustuksella. Voisin sanoa, että kerrankin, öhöm, sattui semmoinen reppu mikä miellyttää äidinkin silmää.
t. paria Hello Kitty, Salama McQueen ja Turtles-juttuja ostaneena! Eipä siinä, mulle riittää kyllä että lapsi tulee onnelliseksi omasta valinnastaan.)