Meidän neideillä elämä vastustaa tällä hetkellä.
Toinen itkee edelleen tuttinsa perään nukahtamishetkellä ja toinen itkee edelleen (neljän päivän jälkeen) ettei haluaisi mennä eskariin.
Mä oon jotenkin ihan masiksessa tuon koulu-asian kanssa.
Vaikka opettaja vakuuttaa (luojan kiitos hän on niin reipas ja rempseä eikä mene sormi suuhun) että näitä tapauksia on ollut maailman sivu, ja varmasti Isolla neidilläkin helpottaa jossain vaiheessa.
Itsehän tosiaan olin töissä tiistai aamuna kun ensimmäinen koulupäivä koitti.
Mieheni sisko (kiitos!) tuli tänne meille kahden pienimmän seuraksi siksi aikaa kun iskä vei lapset kouluun. Meillä on koulumatkaa noin 800m, ja reitti on tosi helppo ja turvallinen, ei tarvi ylittää isoja teitä tms.
Tyttö oli reippaasti herännyt aamulla, syönyt, pukenut, ja koulumatkakin isä turvana oli sujunut oikein mallikkaasti. Mutta siinä vaiheessa kun oli astuttu luokkaan ja varsinkin siinä vaiheessa kun isä ilmoitti lähtevänsä kotiin, oli varsinainen show pystyssä!
Mikä onni että olin töissä, siihen opettajan polvelle olisi muuten taatusti istunut joku toinenkin vollottaja. Onneksi tämä isukki on sen verran kovempi jätkä kun mä (hähää), eikä ollut moksiskaan (ainakaan ulospäin) siitä, että neiti jäi kirjaimellisesti raamit kaulassa roikkumaan ovenpieleen siinä vaiheessa kun saattaja poistui.
Itku oli loppunut melkein heti kun isä lähti. Ja päivä oli mennyt tosi hyvin! Oli saanut kavereita, oli tehty kaikkea kivaa, ruoka oli ollut hyvää. Nou hätä. Kotiin palasi iloinen tyttö.
Kunnes taas seuraavana aamuna itku. Ja sama show koululla.
Keskiviikkona illalla neiti tuumasi että voi lähteä ihan itsekseen poikien mukana seuraavana aamuna, ja lähtikin! Olin taas että jes, koulusta palasi jälleen tyytyväinen neiti.
Ajattelin tottakai, että jospa se tästä.
Perjantai aamu valkeni, heräsin siihen kun eteisessä nyyhkytti neiti joka sanoi jälleen ettei suostu lähtemään (isänsä siis oli laittamassa koululaisia matkaan). Kello tikitti ja koitettiin suostutella, lahjoa, kiristää.. siihen meni niin paljon aikaa että oli pakko lähteä se lyhyttäkin lyhyempi koulumatka kiitämään autolla. Neiti puoliväkisin kyytiin ja sitä rataa..
Olo on tosi neuvoton.
Annanako periksi? Pakotan.
En haluaisi pakottaa. Enkä kiristää.
Lahjoa voin, jos siitä olisi apua.
Toivon todella että tähän asiaa tulisi positiivinen muutos mahdollisimman pian!
Nyt kysynkin teiltä lukijat (netin palstoilta en paljoa lohtua saanut), onko teidän lapsi kärsinyt näin voimakkaasta eroahdistuksesta, pelosta, kouluhaluttomuudesta? Miten selvisitte?
Voi toista pientä. Sympatiahali täältä :)
VastaaPoistaKyllä se jossakin vaiheessa helpottaa. Tuohan oli jo tosi positiivista, että on voittanut itsensä ja pelkonsa ja ajanut aivan yksikseen ilman vanhempia kouluun.
Lahjominen on varmasti sallittua, nyt vaan reippaustarrataulu esille ja sovitte jonkun ihanan mahtavan palkinnon kun on riittävä määrä tarroja koossa. Tarranhan vois antaa kaikista hyvin menneistä aamuista, ja itkuhan ei haittaa. Mutta jo siitä voi palkita, että lähtee reippaasti vetkuttelematta vaikka sitten itku silmässä :)
Tsemppiä koko jengille, tiiän että tuo raastaa hermoja. Meillä varmasti show edessä maanantaina, kun täällä alkaa eskari. Täällä semmonen kotihiiri jätkänpätkä aloittaa eskarin ja oli jo se tutustumispäivä yhdenlainen koettelemus.
Kiitos kannustavasta kommentista :) ihanaa kuulla (ja toki sen olen tiennytkin) että samanlaista vastustusta on muillakin! Aina vain tuntuu sillä hetkellä, että vain meillä näin..
PoistaTuo on just jännä, että tytöllä ei mitään hätää käytännössä sen jälkeen kun vanhempi poístuu näköpiiristä. Päivä on mennyt hyvin, on ollut kivaa ja kertoilee kavereista ym.
Oon miettinyt että mitenkähän toiset lapset eskarissa ovat tähän hysteeriseen itkukohtaukseen reagoineet. Kuinkahan moni muu siellä on nieleskellyt myös :)
Moi! Esikoiseni aloitti ekaluokan nyt. Eskarivuosi alkoi samoissa merkeissä kuin teillä. Kaks viikkoa kestin tilannetta ennen kuin aloin hakeen apua. Apu löytyi luontaistuotteista. AntiStress relax purutabletteja käytettiin n.viikko kunnes poika kertoi ettei halua enää. Satunnaisesti käytettiin jos oli jotai tosi erikoista koulussa. En tiedä oliko lumevaikutusta vai mitä mut meillä auttoi.
VastaaPoistaTsemppiä tilanteeseen! :)
~P.R
Kiitos kommentista :)
PoistaEnpähän oo moisista pillereistä ennen kuullutkaan :) kyllähän kautta aikojen luonnonmukaiset jutut on auttaneet moneen vaivaan, niistähän on oikeasti voinut olla apua!
Onko teidän pojalla sen kummemmin ollut vastaavaa kuin silloin eskarin alussa? Aloittiko ihan mallikkaasti ekaluokan, eikä mitään? Voi kunpa täälläkin lähtisi menemään hyvin alkuvaikeuksien jälkeen :)
On ennekin ollut, ei käynyt kerhoissakaan aiemmin juurikin tuon takia. Ei mitään ongelmia sen jälkeen kun pääsi kouluun asti, kulki siis taksilla. Ekaluokka onkin nyt alkanut mallikkaasti, pyöräilee kaverin kans kouluun yli 2km. Arkuus on vain muisto enään. :)
PoistaAnoppi suositteli luontaistuotteita ja olin itekin positiivisesti yllättynyt vaikutukseen.
Meillä tyttö vielä viime syksynä oli seurakunnan kerhossa, kunnes siellä sattui jokin pikku hässäkkä ja tytöt (meidän ja siskon tyttö) olivat sitten itkun kanssa olleet.
PoistaSen jälkeen ei mihinkään ilman äitiä ja isää, ei siis mihinkään varmaan puoleen vuoteen! Nyt kesällä muutaman kerran sain sen lähtemään yksin kaverille leikkimään mikä oli kyllä iso saavutus :) mutta taas kesän edetessä tyttö koko ajan hoki vain, ettei aio kouluun lähteä. Melkein siis oli arvattavissa mikä on lopputulos :/
Pitääpä pistää korvan taa tuo luontaistuote juttu, kiitos vinkistä :)
Vou sinua siellä <3 äidin sydän on taatusti sykkyrällä tuosta kaikesta. Meillä ei ole omaa kokemusta, mutta yhden lapseni eskarikaveri, tyttö hänkin, aikoinaan itki monena aamuna äitinsä kaulassa niin ettei irti meinannut päästää. Tätä jatkui jonkin aikaa siis aina aamuisin eskarin ovella ja yhtäkkiä tyttö oli siellä ihan yhtä reippaana kuin muutkin. En varsinaisesti tiedä mikä asiaan auttoi, mutta veikkaisin että vaan aika. Toiset lapset kokevat tilanteet erilailla ja kestää pidempään silmittyä asialle. Uskon että teilläkin vastustus tulee häviämään, kun tapahtuu pienen pieni kasvupyrähdys. Ehkä joku kannustustarra ihan vaan siitä että oli eskarissa, että tunteille jää tilaa kuitenkin kun lapsi niitä rohkeasti näyttää (joka on siis mielestäni hyvä asia, olen paljon nähnyt sulkeutuneita lapsia jotka oireilevat sitten muilla tavoin). Uskon että aika tekee tehtävänsä! Tsemppiä! <3
VastaaPoistaMeillä ei lähipiirissä vastaavia tapauksia kyllä muistaakseni ollut. Aivan uusi juttu tämä.
PoistaVaikka tosiaan tiedossa oli että tämmöistä varmasti aluksi on, koska neiti ilmoitti jo aikaa sitten ettei todellakaan aio lähteä kouluun :( eikait se auta kun odotella ja selvitä aamusta aamuun (koska ne ovat pahimpia) ja toivoa että kaikki kääntyisi vielä parhain päin..
Neidistä kyllä luonnetta löytyy, on temperamenttia mutta vastapainoksi sitten tällaista herkkyyttäkin <3
Voi ei, tosi harmillinen tilanne. :/
VastaaPoistaVarmaan toimis joku että kun on tarpeeksi monta kertaa mennyt hvin niin sitten saa palkinnoksi jotakin mikä sovittaisiin aikaisemmin. Aloittaa vaikka ensin ihan muutamasta kerrasta ja sitten hiljoksiin isontaa sitä, kunhan palkinto on jokin todella mieluinen. Luulen myös että aikakin helpottaa tässä. Tsemppiä sinne kovasti.♥
Me sovittiinkin jo sellainen tarrasysteemin kuten monet käyttävät vaikka kuivaksi opettelussa.
PoistaEttä aina kun lähtee reippaasti kouluun saa koulun jälkeen yhden tarran, ja kun tarroja on tietty määrä hän saa ostaa itselleen Elsa tai Anna Barbien jota kovasti on halunnut <3 toivotaan että tämmöisestäkin olisi vaikka apua edes vähän.. Eihän sitä voi edes kuvitella toisen tunnetta, kun hysteerisenä jää itkemään opettaja syliin :/
Tsemppiä! onneks on ohimenevä juttu,vaikka voi viiä tosin aikansa ennenku neiti rauhoittu ja tilanne asettuu. Meillä oli 1 lapsista just samantapainen,sai "raahata" eskariin monta kertaa puoli-pukeissa. Nykyisellä toka-luokkalaisella oli eka-luokan lopussa koulu-matkat tooooooooooosiii vaikeita,itkua väänsi aina jo etu-käteen,jos vähänkään oli epävarma,miten tai kenen kanssa sen matkan kulkee. Tänään kulki jo yksin ja kotiin tullessa oli kuulemma ostanu tikkaria kaupasta :D halauksia mammalle <3 tunteet on niin tuttuja,ne äidinkin tunteen nääs ;)
VastaaPoistaOnhan tämä aikamoinen viikko ollut (vaikka itse olen ollut tilanteissa mukana vain viestien ja puheluiden kautta töistä) mutta toivotaan että aika auttaisi. Se auttaa yleensä aika moneen asiaan <3
PoistaItsellä myös huoli siitä, miten muut koulukaverit ja koululaiset suhtautuu tytön itkuihin. Ei haluaisi ajatella, mutta lapset osaavat välillä olla niin julmia.
Kaikkea sitä pitää ihmisen kokea, niin tytön kuin vanhempienkin. Mutta toisaalta tämmöinen kasvattaa meitä vanhempinakin <3 tämäkin sitä elämän koulua tosiaan.
Minulla on kokemusta vastaavista lasten tunteista. Niin kuin Kupla sanoikin, on hyvä, että lapsi näyttää tunteensa, vaikkakin tiedän myös ne äidin ristiriitaiset kokemiset siinä vaiheessa; ). Kaksi meidän lapsista on kokenut siirtymät uusiin elämäntilanteisiin raskaina ja ovat itkeneet ja olleet vihaisia. Paras apu on ollut semmoinen yhdistelmä, että aikuinen on pitänyt päänsä siinä, että päiväkotiin/eskariin/kouluun on mentävä, mutta samalla hän on kuunnellut, miten lapsi kokee tilanteen. Ja onhan se pienelle raastavaa, voi näitä meidän muruja :*. Ajatella, joutuu jättämään ihanat kotipäivät ja astua avaraan maailmaan. Kun lapsi on aamulla itkenyt, ollaan sanottu, että "susta tuntuu ankealta, kun pitää lähteä. Varmasti tympäisee, kun joutuu lähtemään ja ei haluais lähteä. Kyllä äiti ymmärtää " Ja voi olla, että lapsella tympäisee pitkäänkin, tai siis aamu aamun perään. Mutta kyllä se jossain vaiheessa sitten helpottaa.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi :)
PoistaUskon että juurikin tuo "aikuinen päättää, mutta lapsen tunteita kuunnellaan ja ymmärretään.." on pitemmän päälle ainut asia mikä tämmöiseen toimii.
Lohduttavaa ajatella että kyllä se jossain vaiheessa helpottaa! :)
Tuon ikäinen lapsi kun ei oikein osaa edes itse selitää, miksi ei sinne kouluun halua lähteä. Vastaus on ollut vain, mä haluan olla kotona.
Sekin on tosi tosi positiivista että tyttö on jokaisen koulupäivän jälkeen ollut iloinen ja vakuuttanut että eskarissa on kivaa. Onhan sekin jo tosi paljon eteenpäin ettei huuda koko päivää tuskaansa siellä <3
Kuulostaa niin äidin kuin lapsetkin kannalta tosi harmilliselta tilanteelta. Iso elämänmuutos on varmasti lapselle raskas. Voimia teille, toivottavasti aika auttaa!
VastaaPoistaJuu eipä tämä oikein oo kivaa kenestäkään :( aina sitä toivois että elämässä kaikki menis niinku pitää, mutta toisaalta tämmöinen kasvattaa meitä kaikkia, ymmärtämään paremmin lapsen luonnetta, tunteita ja käyttäytymistä <3
Poista