Se on poissa!

Tuossa edellisen postauksen lopussa vuodatinkin jo teille tämän hetken vieroitusoireista.

Meillä on kaikki lapset syöneet tuttia.
Olen sitä jo synnärillä tarjonnut ja kaikki sen on huolineet. Minusta tutti on oikeinkin loistava keksintö siihen asti, kun siitä pitäisi päästä eroon.
Tämä meidän pikkuneitikin oli vauvempana aika itkuinen (aika kultaa muistot tai valvominen aivosolut, mutta nyt ei oikeasti edes muista miten kamalaa se oli!) ja tutti tosissaan on varmasti vähentänyt näitä kitinöitä.

Oikeastaan siinä vuoden ja kahden kuukauden iässä on tutti sitten jäänyt tai jätetty pois.
Yksi itki sen perään vähän, toinen heitteli sitä illat pitkät pitkin kamaria joten se oli helppo vieroitus se kun kaveri oli niin messissä mukana, kolmannen vieroituksesta ei oo mitään haisua, nelonen itkeskeli muutaman illan ja thats it.
Ja viimeisen kohdalla meni seuraavasti:

Oltiin tosiaan siellä pohjoisen reissulla ja ajattelin, että tutti ois varmaan siellä ihan jees vielä olla matkassa. No tosiaan oli ihan jees. Automatkoilla (kun rusinat oli syöty ja heitelty pitkin autoa, kirjat luettu ja revitty) tutti oli ihan paikallaan, kun päästellään yli neljänsadan kilometrin matkaa.
Paikanpäällä nukahtamiset sujuivat samaan tyyliin kuin kotonakin, tyttö sänkyyn ja sinne se nukahti itsekseen tutti suussa. Eläinpuistossa tutti toimi puolet kierroksesta äänenvaimentimena ja rauhoittajana, koska vaihtoehtona olisi ollut ravassa räiskiminen ja aitauksiin tunkeminen.

Kun kotiin päästiin, niin seuraavana päivänä mun ollessa töissä, iskä ja tytär olivat yhteistuumin laittaneet tutin roskiin.
Kun tulin kotiin, tyttö tuli vastaan käsiään levitellen ja tuumasi meni poisss!
No illalla tottakai mieli muuttui ja tuttia huudettiin aika sydäntäsärkevästi. Voi ei se tunne, kun tekisi niin mieli juoksuttaa toiselle se lohdun tuoja suuhun, mutta ei auttanut kuin pitää pää kylmänä ja toki aikansa vollotettuaan tyyppi sitten nukahti.

Nyt ollaan neljättä päivää ilman tuttia ja edelleen nukahtamistilanteessa pitää vetää pikku serenadit. Joko ihan aidot tai sitten pienellä teko-twistillä.
Onneksi uniharso hieman ehkä lievittää luopumisen tuskaa.
Pistäkääpä omalle kohdalle. Joku korkeampi taho vie sulta jotain mikä on sulle äärimmäisen tärkeää.
Kyllä muakin itkettäis.

(Kuvien otto hetkellä neiti unohti itkunsa ja onnellisena hymyili kun äiti ilmestyi kameran kanssa huoneeseen. Viimeisessä kuvassa piti pistää yhden naisen teatteri pystyyn, kun äiti pyysi että itke vähän. Heh. Tää on sitä blogimaailmaa katsos.)