Tiedättekö ne arjen asiat, joihin vain menee järki joka ikinen päivä ja joka ikinen kerta.
Haluaisin olla niin cool, ettei mua puristais mitkään rapajäljet eteisen seinässä tai kaatunut maito tai ulos myttyyn jätetty paita joka on kastunut ja hiekkainen, tai siihen jos esikoinen huutaa, turpa kiinni! (Kyllä, meidän lapset ovat juuri noin
Tyynesti keräilisin vain tavaroita omille paikoilleen (tai hyvin kiltit lapseni sen tekisivät ihan itse, tai siis he eivät edes jättäisi mitään mihinkään!) enkä päästäisi suustani yhtään äkäistä marmatusta enkä hermostuksissaan tiuskaistuja sanoja, vaan halaisin urpottelijaa ja kertoisin kultakehystetyin sanoin että rakastan sinua juuri tuollaisena. Mutta ei, Tyynestä ja Sallasta ei valitettavasti voi puhua samassa lauseessa ärsytyksen hetkellä.
On päiviä, että aamulla jo herätessä kaikki on hyvin.
Lapset ovat aloittaneet leikit sovussa, aamupala on syöty kuten ihmiset (eikä siat) ja uloskin on päästy niin että kaikki perheen jäsenet ovat mahtuneet sulassa sovussa parin neliön eteiseen.
Se on kuulkaa taitolaji se, että seitsenhenkinen perhe mahtuu niinkin pieneen tilaan, mikä yleensä on mahdotonta kun kaikki ovat toisten kurkuissa kiinni. Siis ihan vain kuvitteellisesti tietenkin.
Mutta sitten on kyllä päiviä, (että joskus tuntuukin ettei muuta olekaan!), että heräät siihen kolmanteen maailmansotaan joka uhkaa riistäytyä ydinräjähdyksesksi ja paikalliselle kirppikselle on varattuna heti osasto myynnissä olevia lapsia varten, ennen kuin päivä on edes lähtenyt mihinkään käyntiin.
Aamupalalla tapellaan sinisestä kupista, kirahvimukista, muropaketista ja juustohöylästä.
Kun kaaos on saatu keittiössä raivattua, alkaa se taisto siellä eteisessä.
Ei saappaita! Ei ulkkareita! Ei hanskoja! EI SITÄ EI TÄTÄ EI EI EI EI...
Lopputuloksena äiti joka makaa mahallaan maassa ja itkee ja potkii ja raivaroi. Siis ihan vain kuvitteellisesti tietenkin.
Siinä sitä sitten äitinä kurkkaa varovaisesti peilistä ja esittää itselleen kysymyksen,
miten meni noin niinku omasta mielestä?
Onneksi on sana anteeksi. Se korjaa ja siivoaa muuten hirveän tehokkaasti.
Paitsi niitä rapajälkiä ja kaatuneita maitoja.
Ihana kirjoitus. Sydäntä lämmitti!
VastaaPoistaKiitos :)
PoistaAivan huippu teksti, niin elämänmakuinen. :) pisti ihan hymyilemää tätä lukiessa vaikka kaaoshetkellä hymy onki hyvin kaukana:D
VastaaPoistaJoo kyllä se hermoromahduksessa on hauskuus kaukana :D
PoistaVaikka mä oon kyllä joskus niin hermona ettei voi ku nauraa :D
Todellakin tiedän tällaiset aamut ja joskus se johtuu kyllä myös ittestä eikä niistä lapsista! :) miksi ne rapajäljet ottaaki joskus niin kaaleen? Minäki haluaisin olla joskus rennompi äiti mitä oonkaan, välillä kyllä onneksi osaa antaa tehä mitä lystää ja sit yhessä siivotaan!
VastaaPoistaJoo kyllä sen on tässä lapsivuosien aikana huomannut että ne on varsinaisia peilejä nuo lapset :) jos itse heräät kiukkuisena niin varmasti on sama vastaanotto lapsiltakin.
PoistaOon niin tarkka siivosta että oikein itseäkin oikein ärsyttää!
Haluaisin niin olla rennompi siivon suhteen, mutta ei..mäkätän ja päkätän sotkusta koko ajan, ja sitähän riittää :)
Hihii, kuulostaa hyvinkin tutulta. :)
VastaaPoistaNiin, tiedän :D ihanaa ettei tarvi olla yksin!
PoistaKuulostaa jotenki niin tutulta, että huhhuh! Joskus tekis vaan mieli mennä lattialle möykkäämään lapset viereen :D
VastaaPoistaNo niin tekis :D ja joskus oon puoli leikilläni tehnytkin niin :D kyllä siinä lapset lopettaa tappelun saman tien ja aivan vaikeina katsovat että mitä tuo oikein tekee! :)
PoistaMitä ihanaa vertaistukea nää sun jutut!
VastaaPoista<3 niin myös mulle näiden teidän kommenttien kautta.
PoistaIhan huippu kirjoitus 😃 Niin tuttua!
VastaaPoistaKiva jos samaistuit :)
PoistaNiin tuttua että! Välillä oikeen ihmetyttää, kun menee päivä ilman sen suurempia riitoja ja kahinoita (ja näistä hetkistä yritän lapsia kiitellä kiittelemästä päästyäni kun positiivinen palaute kuulema on niin paljon tehokkaampi käyttäytymisen muovaaja kuin negatiivinen). Ja sitten on ne päivät, joita on arviolta 75 % miedän päivistä: päivät joina mikään ei onnistu, eikä mikään ole hyvin. Ja kaikki on esikoisen mielestä "ällöä". Väärää puuroa, väärä lusikka, kutittava penkki. Ulos ei lähdettäisi kirveelläkään, eikä kerhoon voi tietenkään sukkia laittaa. Se toisen kädessä oleva lelu on juuri se, joka pitää saada ja sitten ollaan suunnilleen koko päivä toisen kurkussa kiinni, tukistetaan ja nipistetään. Käydäänpä välissä äitiäkin läppäämässä. Ja niin äidin pinna venyy, venyy, venyy ja sitten se niinä pahimpina päivinä napsahtaa niin, että häveten saa muistaa huutamistaan ja pyytää anteeksi. Onneksi se sana on olemassa ja käytössä. Lapset kyllä opettavat paljon ja tuskallisen paljon myös omista vioista. Olen mielestäni kuitenkin kehittynyt kärsivällisyyden suhteen ja huomaan, että asiat sujuvat parhaiten, kun pysyy tyynenä ulospäin vaikka sisällä kiehuisi. Joskus tulee kuitenkin huudettua ja se harmittaa jälkeenpäin. Miksi, oi miksi en pysty olemaan se kasvatusoppaiden mallivanhempi? Toisaalta yritän parhaani ainakin. Ja myönnän myös lapsille virheeni ja pyydän anteeksi. Vaikka pyrin kärsivällisyyteen, rajat on silti oltava. En siedä toisten lyömistä ja siitä tuleekin aina rangaistus (ei saa katsoa pikkukakkosta tms lastenohjelmaa niinä päivinä kun tätä on ilmennyt), enkö tarjoa erilaisia ruokalajeja vaan jos tarjottu ruoka ei kelpaa, jää se ateria välistä. Reippaustarrat, joiden myötä saa myös pienen palkinnon on toimineet kivasti myös. Jossain oli, että kun lapsen raivo meinaa tarttua aikuiseen, voi alkaa vaikka laskemaan punaisia esineitä ympärillään. Tätäkin olen kokeillut ja kyllä se vähän auttaa maltin pitämisessä :D Kiitos tästä rehellisestä postauksesta! Ja kyllä, ah kun ne tavarat pysyisivät paikallaan ja vaatteet kaapissa, eikä myttyröillä pitkin taloa :D
VastaaPoistaKiitos kommentistasi, voin yhtyä siihen täydestä sydämestäni :)
PoistaVälillä oikein ahdistaa kun some on täynnä kirjoituksia, näin toimit oikein siinä ja siinä tilanteessa :D kuka ihme on niin viilee ettei mene hermo vaan aina osaat toimia just niinku pitää!? Mulla se menee yleensä niin että ensin räjähdän, sitten pyydän anteeksi ja sitten vasta keskustelen aiheesta fiksusti aikuisesti :D jep, oikein elämän koulua :)
No niinpä. Tykkään lukea kasvatukseen liittyviä artikkeleita ja jaan niitä somessa itsekin jonkin verran. Ahdistusta niiden lukeminen silti kiistatta aiheuttaa. Todellisuudessa ei kukaan pysty niitä ihanteita todeksi elämään. Mutta hyviä huomioita niissä on ja niitä kohti voi pyrkiä vaikkakin kompastellen. Jostain luin, että on hyvä, kun vanhempi syyllistyy tai ahdistuu kasvatusgurujen kirjoituksista, koska se tarkoittaa, että tunnistaa itsessään kehitystä vaativat kohdat ja voi siis ainakin pyrkiä muutokseen. Syyllisyys on kuitenkin pidemmän päälle ikävä kaveri. Yritän olla armollinen itselleni siinä, että yritän parhaani, vaikken aina onnistu. Toivotaan, että riittävän hyvä vanhemmuus on tarpeeksi. Ja kyllähän se valitettavan usein meilläkin menee just noin, että ensin ns pimahtaa, sitten pyytää anteeksi ja sitten keskustellaan, mitä tapahtui. Mutta toisaalta se on suorastaan inhimillistä, että pikkasen nousee itselläkin tunteet pintaan, kun on riidan/kiukuttelun vol 1000000 setviminen menossa samalle päivää :D Voimia meille, hyvin me pärjätään! Ja sitten ku välillä (tai itse asiassa melko usein, kröhöm) taannutaan itsekin lapsen tasolle, pyydetään anteeksi :)
PoistaJust noin :D Jos ei oo kiire mihinkään niin en hirveesti jaksa jäkättää mutta ne hoito/kouluaamut kun pitäis olla menossa jo ja isommat on eteisessä oikeasti toistensa kurkuissa kiinni kun tappelevat samasta takista tai sukista tai mistä tahansa, jippii...nuorin sitten tuntuukin huutavan aamusta iltaan milloin mistäkin asiasta joka harmittaa niin ettei aina jaksa edes perehtyä siihen mikä just nyt on huonosti. Pitäis varmaan kehystää kunniapaikalle se "sun rasittava arkes on sun lapsesi lapsuus" -lause muistuttamaan että jaksais aina koota ittensä ja olla täydellisen zen ja esimerkillinen :P
VastaaPoistaJoo kiireet on kyllä kaikkein pahimpia, vaikka sekin on tyhmää räyhätä niille lapsille siitä kun eihän ne tajua ajasta mitään :D
PoistaMä en silleen kokonaisvaltaisesti ajattele että tää on rasittavaa, mutta niitä välähdys-hetkiä tulee miljoona päivässä :D:D että niin..
Mutta silti, lapset on niin <3 vaikka ärsyttää ne osaa!
Kiitos vertaistuesta!:D Ihanasti kirjoitat siitä kiiltokuvan toisestakin puolesta, mahtavalla huumorilla!
VastaaPoistaOleppa hyvä :D sitä tarvitaan, sekä vertaistukea että huumoria siis :)
Poista