Ratkiriemukasta

Kaikkihan te pikkulasten (ja vähän vanhempienkin) äidit ja isät tiedätte sisäleikkipuistot, nuo rauhan ja rakkauden tyyssijat, jokaisen lapsen unelmapaikat, jokaisen vanhemman painajaiset?
Missä hiki virtaa, bakteerit pitää bileitä ja vaaranpaikkoja on enemmän kuin vanhemman mieli pystyy kestämään.
Missä vanhempien pankkitililtä lähtee vikkelästi mojova siivu euroja (meidänkin kokoiselta perheeltä ruokailujen kera satanen on selällään hups vaan!) ja muistona tuleviin päiviin keltainen ranneke ja palovammat kyynärpäissä.
Ai että niissä on sitten kivaa! (No oikeasti on)
Mekin käytiin eilen.

Lapset eivät pysy kerta kaikkiaan housuissaan tuollaisissa paikoissa.
Ehkä koomisin lause aikuisen suusta kun ollaan touhutalossa on, rauhoitu!
Sen kaksituntisen kun kaverit vetää pää punaisena, korvantaukset märkänä, paita pois housuista ja silmät kiiluen, niin siinä ei ole rauhasta tietoakaan. Eikä toisaalta tarvikaan, kunhan nyt perus säännöt pysyy mielessä.

Ensin hypätään pallomereen (yksi kroolaus), sieltä tykkinä liukumäkeen (miljoonaa alas) ja ohimennen heitetään pallo koriin (ohi meni!) ja kiikutaan ees ja taas, ja siitä loikalla taas pallomereen.
Tätä rallia aikuinen kestää perässä max.puoli tuntia.
Oikeastihan tuollainen paikka pistää kyllä sisäisen lapsen juoksemaan ja kiljumaan siinä missä muutkin muksut, mutta eihän se nyt sovi että äiti siellä juoksee pää punaisena ja tukka märkänä.
Ehkä jos olisin varustautunut urheilujuomalla ja sykemittarilla niin olisin enempikin irrotellut,
mutta säästin housunpolvia ja kanssamatkustajia ja laskin sivistyneesti yhden mäen ja loppuajan vain valvoin hyvin aikuismaisesti.

Ei muuten kannata lähteä nilkkasukilla liikenteeseen, sain liukumäestä makeat palojäljet jalkaan kun viittäkymppiä AINAKIN tulla luistelin talon isointa mäkeä holtittomasti alas ja kinttu erehtyi hiissaamaan mäen reunuksia. Hetken aikaa liukumäen juurella leijui paistetun pihvin tuoksu.
Auts.
Toisaalta jalkkis-sukatkaan ei ole parhaat mahdolliset mitä ilmeisimmin.
Esikoinen hyppi pomppulinnassa yksi-kaksi-KOLME niin korkeaa hyppyä että lopulta liukui persmäkeä lähimmän pöydän alle kuin vilkkilän kissa.
Toisen vahingolle ei saa koskaan nauraa, ei ikinä.
Mutta nyt tunnustan, että ainakin yksi ihminen itseni lisäksi sai yskänkohtauksen.
Onneksi ei käynyt mitenkään, pöydän alta kömpi itsekin naureskeleva kaveri joka tuumasi vain että, olipahan hyppy. Hirn.

Mun sydän vanheni tuolla reissulla ainakin viisi vuotta.
Ihan loistava homma että tulee käytyä mokomissa paikoissa noin kerran neljään vuoteen.
Onneksi yhdessä nurkassa oli aikuisille iiiihana hierontatuoli (jonka K-18 kyltistä saatiin mieheni kanssa kivat hörötykset), joka rentoutti kivasti rytmihäiriöistä äitiä.

Ratkiriemukasta, kyllä!

Ps. Harmittaa kun kamera ei taaskaan ollut mukana, mutta toisaalta, en kyllästy koskaan tuohon kuvakulmaan meidän keittiöstä, joten toistan itseäni varmaan jatkossakin.