Ihan krampissa!

Affekti-kohtaus. Affekti-kramppi. Inhottavalla asialla on monta nimeä.

Tässä on taas yksi asia jota en tiennyt, ennen kuin sain lapsia.
Niitä on muuten aika sikapaljon niitä juttuja, mitkä eivät käy mielessäkään ennen kuin omat muksut pyörivät siinä jaloissa.
Korvatulehdus, yökastelu, ylähengitystieinfektio, kuumekouristus.. ei kai sitä tiennyt tämmöisistä mitään ennen lapsia. Tai no joskus ehkä kuullut, mutta ohittanut ne ilman mitään reaktiota.
Tänä päivänä voisin luennoida kaikista noista ylläolevista aiheista loputtomiin, on nimittäin omakohtaista kokemusta kertynyt tässä vuosien varrella.

Tästä affektikrampista en ollut luonnollisesti myöskään ikinä kuullutkaan!
Itse asiassa me ollaan säästytty neljän ensimmäisen lapsen kohdalla (luojan kiitos) kokonaan.

Vähän faktaa aluksi.
Affektikohtauksia esiintyy leikki-ikäisillä, useimmiten 1/2–5-vuotiailla lapsilla voimakkaan kivun tai itkun jälkeen. Lapsi ikään kuin pyörtyy, kalpenee ja joko valahtaa veltoksi tai muuttuu jäykäksi, myös nykäyksiä raajoissa voi esiintyä. Kohtauksen aikana lapseen ei saa kontaktia. Kohtaus menee ohi muutamassa minuutissa ja lapsi voi olla väsynyt, mutta on kuitenkin normaalisti kontaktissa ja virkistyy vähitellen normaaliksi.

Lapset, joilla on voimakas temperamentti, saavat affektikohtauksia herkemmin kuin rauhalliset lapset. Lapsi ei aiheuta kohtausta tahallaan, eikä voi sille mitään. Mitään varmaa keinoa estää näitä kohtauksia ei ole, eikä lasta kannata mitenkään suojella tilanteilta, joissa itku voisi tulla. Kohtaukset jäävät vähitellen leikki-iän jälkeen pois. Lääkärissä käynti on tarpeen, jos tällainen kohtaus tuleekin ilman itkua tai jos kohtaus ei mene ohi nopeasti.

Meidän pienimmäinen on jonkun kerran saanut näitä kohtauksia.

Yleensä se on kausittaista, kun kerran saa itkun yhteydessä kohtauksen, niin usein se tahtoo jäädä vähän päälle.

Edellinen kohtaus on ollut joskus, en edes oikein muista. Tosi kauan sitten. Enkä edes oikein muistanut koko asiaa, kunnes..

Viimeisin kohtaus tuli näin:

Olimme iltatoimissa yläkerrassa koko porukka ja mieheni vaihtoi nuorimmaiselle yövaatteita.

Neidillä on viime aikoina ollut ihan yliärsyttävä tapa rimpuilla ja kiemurrella kun puetaan, ja hän teki sitä nytkin. Useamman kerran joutui kieltämään ja kehottamaan, että lopettaa.

No sittenhän me kaikki tiedämme mikä on lopputulos, kun kiemurtelua on jatkunut tarpeeksi kauan, eikä miljoonas kieltokaan tehoa. Menee hermo. Ääni korottuu ja lapsi loukkaantuu verisesti ja alkaa itkeä lujaa!

Ja sitten.. hän vain vetää henkeä lujasti sisälle päin, eikä puhalla ulos. Kasvot ja huulet alkavat sinertää ja silmissä on pelästynyt "Äiti, en saa henkeä, kuolen kohta"-ilme.

Mieheni ei heti reagoinut asiaan, kun tyttö istui selin hänen sylissään, eikä siis nähnyt tilannetta. Itse näin koko ajan, säntäsin saman tien tytön nimeä huutaen lasta kohti, puhalsin ensin voimakkaan puhalluksen lapsen avonaiseen suuhun (joka onneksi tehosi heti), tempaisin neidin syliin ja rauhoittelin.

En tiedä mitään niin hirveää kuin ne sekunnit, kun tuntuu että toinen kuolee siihen käsiin.

Vaikka tiedän, että ne periaatteessa ovat vaarattomia. Vaarattomia vaikka lapsella menisi hetkeksi tajukin, niin silti itken ja täristen pidän pientä sylissä, ja vaikka tilanne on jo ohi niin olen ihan hermorauniona vielä pitkään.

Meidän tyttö ei ole koskaan onneksi pyörtynyt, mutta ihan tarpeeksi kammottavia ne kohtaukset ovat ilman sitäkin. Huh, tuntuu että tulee huono olo kun vain ajatteleekin.

Niitä tilanteita ei saisi alkaa välttelemään sillä, että tekee kaikkensa ettei lapsi suutu tai raivoa tai itke hysteerisesti. Ja voin kertoa, että meillä se on ihan mahdotontakin, kun tuntuu että jatkuvasti joku huudattaa tahalleenkin. Isommat kyllä meilläkin näkivät sen tilanteen ja vähän säikähtivätkin, että ehkä ymmärtävät ettei tahallaan tarvi kyllä siihen tilanteeseen hankkiutua.

Mulle jäi jopa pelko, kun usein mennään mieheni kanssa illalla hakemaan yhdessä hevosia sisälle ym. että uskallanko jättää pienintä isompien kanssa, jos kohtaus tuleekin just silloin? Osaavatko toiset tehdä asialle mitään.

Apua, ei voi kyllä yhtään alkaa ajattelemaan tai pelkäämään. Tulee hulluksi.

Sen verran tämä kohtaus taas säikäytti itseänikin, että kun tyttö seuraavana yönä heräsi itkien yläkerrassa (kylläkin vain pissahätään) niin otin hänet syliin ja loppuyön neiti nukkui meidän keskellä. Sai äitikin rauhalliset yöunet.

Tämä on tosiaan yleisempää temperamenttisillä lapsilla (meillä sitä piisaa!). Onneksi lohtu on siinä, että lisää kun tulee ikää niin ne jäävät pois.

Oletteko te koskaan kuulleet tällaisesta? Onko teidän lapsilla tämmöistä kohtausta koskaan tullut? Missä yhteydessä se tuli? Ja miten toimitte?