Päikkärit

Meillä ei tällä hetkellä nuku enää päikkäreitä kukaan muu kuin äiti.

Kaikkihan te suunnilleen taidatte jo tietää, että mun työpäivä alkaa viideltä aamulla, joskus aikaisemminkin, mutta harvemmin onneksi.

Tuohon 4.30 herätykseen on tässä neljän vuoden aikana jo sillä tavalla tottunut, että kunhan pystyyn pääsee ja kahvia nenän alle, niin siitä se päivä pyörähtää yleensä hyvin käyntiin.

Kun töistä kotiudun, ja jos kello ja aikataulut antaa myöden, niin nukun jonkun mittaiset päiväunet.

Jos en nuku pikku unia, niin viimeistään tuossa kuuden jälkeen illalla alkaa tuntua siltä, että a) en siedä ketään silmissäni b) enkä korvissani varsinkaan ja c) ärsytys alkaa olla sitä luokkaa että joudun tosissani pinnistellä, että jaksan siihen saakka kunnes lapset nukkuvat.

Sitten painunkin piakkoin suihkun kautta sänkyyn. Ja voin kertoa, että ei tarvi unta odotella vaan tapahtuu juurikin se asia, että uni on jo melkein tullut ennen kuin pää on osunut tyynyyn.

Jos (ja kun) kuitenkin nukun ne pienet uneni (lapsilla on muuten silloin aina äipädi aikaa), niin jahka saan taas päivästä kiinni ja tokkura väistyy, niin jaksan tehokkaasti taas painaa iltaan asti ja vieläpä tuuskata jotakin sen jälkeenkin kun lapset ovat nukahtaneet.

Tämä on kyllä jo tässä vuosien varrella meidän perheessä semmoinen juttu minkä kaikki tiedostaa ja etenkin jos illalla on tilanne se, että olen yksin lasten kanssa nukkumispuuhissa, niin kaikki suovat oikein mielellään ne päikkärit mulle. Ajattelevat raukat tietty omaa parastaan. Hehee.

Tästä revittiin nauruakin eräänä päivänä, kun tosiaan lapset saavat sillä aikaa yleensä pelailla tai katsoa jotain.

En ollut sinä päivänä ollenkaan töissä, kun pikkuneiti kolmevee kulki perässä ja jankutti, millon tää äiti meet nukkuun, että me päättään koneelle? (vauvalla muuten ässät, ärrät ja hoot vielä hukassa).

Niinpä. Voisin siis ilmeisesti heidän puolesta nukkua vaikka aamusta iltaan. Olin töissä eli en. Hah.

Mutta hei, onhan ne ihan parasta mitä tiedän.

Kun väsy painaa silmiä, on ihana käpertyä häälahjaviltin alle ja antaa unen viedä. Ah.

(Viltti on muuten tosi tärkeä, tunnearvoinen juttu. Se on saatu mieheni isovanhemmilta, joista toinen on jo poissa täältä <3)