bestnine2019

Instagramin tykätyimmät kuvat ja samalla tarina kuvien takaa, olkaa hyvä!

Tämä kuva on ollut niin instassa kuin täällä blogissakin monta kertaa esillä.

Tämä on otettu Kanadasta, Kalliovuorilta, Banffista, Lake Morainelta.

Elämäni yksi hienoimmista kokemuksista, yksi hienoimmista paikoista.

Veljeni ottama kuva.

Ilta alkoi jo viiletä, vähän välillä vettäkin taisi ripsauttaa ja silti teki mieli istua tuossa maailman tappiin saakka ja tuntea sitä epätodellista fiilistä, oonko minä oikeasti tässä vai näenkö unta? 

Ikävä tuonne ja rakkaiden luo ❤ 

Tämän vuoden mulle tärkein ja ikimuistoisin kuva.

Se tunne, kun yhden ja puolen vuoden jälkeen sain vaaleanpunaisen pienen muovisen kortin, omalla naamalla varustetun (harvoin olen onnellinen oman naamani näkemisestä, hehee) kortin, joka on paras kortti mitä olen koskaan saanut.

Mulla oli pala kurkussa, pidättelin kyyneliä ja naurua, kun kävelin poliisilaitokselta ulos.

En voinut kun tuulettaa ja suunnilleen kiljua kun pääsin autoon.

Olin niin äärettömän onnellinen ❤ 

Tämä kuva saa mieleni haikeaksi.

Sain kuvan puhelimeeni toiselle puolelle maailmaa. Olin ihan pöllämystynyt, nytkö jo? Mielessäni olin ajatellut, että voisin ehtiä reissusta kotiin ja olla mukana meidän ekassa varsomisessa, tai ainakin nähdä pikkuisen ihan tuoreeltaan.

Niin kun me kaikki tiedetään, nämä syntymis asiat hyvin harvoin menee niin kun ihminen ajattelee, eli tämän oripojan syntymää ei ihmissilmä nähnyt.

Meidän ihana, ihana Celeste. Kokenut poniäiti, niin levollisesti mutta tarkkaavaisesti ja suojellen omaansa hoiti.

Vaan kohtalo määräsi tämänkin onnen hetken muutaman kuukauden päästä tästä kuvan hetkestä ihan joksikin muuksi kuin iloksi.

Tänään vain haikeudella ja lämpimillä muistoilla katselemme näitä kuvia ❤ 

(Pikkumies kasvaa ja vahvistuu ponitallilla Lappeenrannassa kavereiden kanssa ja voi hyvin)

Tämä kuva on kesä-heinäkuun vaihteesta Muhoksen suviseuroista.

Mua naurattaa, että ootte tykänneet tästä sankoin joukoin! 

Tästä ehkä välittyy ainakin pikkusiskon ylitsevuotava rakkaus ja ihailu isosiskoaan kohtaan, vaikkakin isosiskon mielestä toisinaan vähempikin riittäisi, kun toinen rakastaa ihan rasittavuuteen asti. 

Vaikka näillä on ikäeroa 4 vuotta, ovat he tärkeitä toisilleen ja tuuskaavat omiaan hyvinkin sopuisasti.

Toistaiseksi.

Koska teini-ikä tuloillaan.

Mun maailman rakkaimmat tytöt ❤ 

En tosiaankaan ole minkään sortin valokuvaaja. Blogiin ja instaan kuvaan tasan vain puhelimen semihuonolla kameralla ja suurin osa on ihan poloisia räpöstyksiä.

Mutta tää on kyllä yksi onnistuneimmista kuvista ikinä! 

Tiedättekö, kun joskus sitä pysähtyy istumaan tai seisomaan johonkin kohtaan ja toteaa, että vitsit tästä sais hyvän kuvan. Tämä oli just sellainen tilanne.

Tästä jotenkin välittyy loppukesän kauneus.

Vielä vihreää, mutta ripaus jo ruskaa ja pudonneita lehtiä.

Lapsuusmaisema.

Maalaismaisema.

Luonnon rauha.

❤

Nämä neljä (+1 joka ei päässyt kuvaan).

Parasta, mitä elämällä on ollut vara antaa.

Jokainen omanlaisensa.

Erityisherkkä.

Vaativa.

Hellyydenkipeä.

Temperamenttinen.

Hätäinen.

Itsepäinen.

Empaattinen.

Sympaattinen.

Hauska ja huumorintajuinen.

Jääräpää.

Rakkaita, niin rakkaita kaikki.

❤ 

Kuvaa otettiin keväällä koulun päättäjäisten jälkeen.

Vaikka kuvasta välittyy seesteinen tunnelma, muistaakseni ennen kuvanottoa oli yksi jos toinen tilanne päällä.

Meillä on aina.

Joku tilanne menossa. 

Sukupolvien kohtaaminen.

Lasten isomummu, minun mummu.

Leppoisaa jutustelua, sukulaisten kuulumisia.

Kun halaan hyvästiksi, tulee aina mieleen, vieläkö nähdään.

Erityisesti vanhusten kohdalla, vaikka se sama tunne voisi, tai melkein pitäisi tulla yhtälailla miehen lähtiessä aamulla töihin tai lasten lähdettyä kouluun jne.

Mutta jotenkin ajatus on ehkä luonnollisempi vanhuksen kohdalla.

Halatkaa vielä kun voitte.

❤ 

Tässä me kuopuksen kanssa iloitaan yhdessä sitä, kun äiti saa taas ajaa! 

Kuvannotto hetkellä käsken neitiä olla koskematta ovenkahvaa, allasta, pöntön reunoja ja huuhtelunappia.

Yleiset vessat ovat ihan kamalinta mitä tiedän! 

Ja silti, kun kuva räpsähtää, niin neiti tarraa ovenkahvaan ja heittää maailman ihanimman hymyn ❤

En tänä(kään) jouluna laittanut joulukortteja.
Tultiin yhtenä iltana ennen joulua hevosten luota, tyttäreni istahti portaille ja nappasi Perttu-kissan syliinsä ja hetihän se piti kaivaa puhelin esiin. Toki kissa ehti karata sylistä pari kertaa ennen kun kamera oli redi.
Kissat jostain syystä vähän kiertelevät pikkuneitiä, kun toinen osoittaa myös eläimille hellyyttä koko vartensa mitalla.
"Äiti kato mää kannan Perttua ja se on ihan reippaasti!)
#pihtiote 😁❤

Tässä minun bestnine.
Ja voi miten monta ihanaa kuvaa ja tarinaa olisi muutakin.

Mutta kiitos teille ihanat kun katsoitte ja tykkäsitte ja kuljitte mun mukana taas tämänkin vuoden.
Lämmin halaus ja oikein hyvää seuraavaa vuotta kaikille.
Pidetään yhtä ❤

Rauhallista Joulua

Ihanaa, rauhallista, lämminhenkistä ja rakkauden täyteistä Joulua ❤

Ilahtunut Vs. Ärsyyntynyt

Sain idean tähän postaukseen, kun ajelin työasioissa pitkin pitäjää ja mietin, miten paljon ihmiselle tulee päivän aikana tilanteita, missä jokin asia ilahduttaa tai ärsyttää.
Olen herkästi ärsyyntyvää tyyppiä, joten se lista on äkkiä kasattu, mutta ilahdun myös tosi monista pienistäkin asioista tai tulen niistä hyvälle tuulelle.

Siispä päätin tehdä muutamalta päivältä kymmenen kohdan listat, joihin kirjoitan asioita mitkä ilahdutti ja vastaavasti taas ärsytti.

Ilahduin:

- Kun ajelin autolla ja katselin ihmisten pihoilla ja ikkunoissa loistavia jouluvaloja, rakastan jouluvaloja
- Kun hevoset hörisivät nähdessään, että kävelen tallille päin. Se on yksi parhaita ääniä maailmassa.
- Kun samaisella ruokintareissulla ilokseni huomasin mieheni täyttäneen heinäsaavin valmiiksi. Pieni ele joka tekee hyvän mielen.
- Kun posti toi ensimmäiset joulukortit ja mukana oli ihana tonttukortti, jossa allekirjoituksena: postinjakajasi. Ihan best.
- Kun nuorimmainen hyppäsi kaulaan päiväkotipäivän jälkeen ja sanoi ikävöineensä äitiä koko päivän. Okei, hänellä on ikävä jo vaikka kävisin vain vessassa. Mutta silti.
- Kun tuntematon nainen hymyili ystävällisesti pullonpalautus-jonossa. Hymy ei maksa mitään, ja siksi olen itsekin yrittänyt opetella hymyilemään myös tuntemattomillekin. Jos joku katsoo pitkään tai säikähtää, niin siitä vaan.
- Kun sain oikaista hetkeksi pitkän työpäivän päätteeksi sohvalle, kun mies ja lapset lähtivät luistelemaan.
- Tyttöjeni puolesta kun heidän kummit muistivat pienellä joulukirjeellä. On helppo olla iloinen toisen puolesta.
- Kun isäni laittoi watsapp-viestin ja kyseli kuulumisia. Arjen kiireissä tämmöiset viestit on parhautta. Sitä oikeasti pysähtyy miettimään, että niin, mitä mulle oikeasti nyt kuuluu.
- Kun mieheni teki muuten viikkosiivouksen, ettei mun tarvinut kun pestä vessat kun pääsin töistä. Hän tekee tämän tosi usein ja en voi kylliksi kiittää.

Ärsyynnyin:

- Kun vastaani tuli pimeällä auto, joka ei vaihtanut lyhyitä valoja päälle! Ihan ääneen kerroin miten ärsytti.
- Yhtenä aamuna, kun Kutosen pipo ja Nelosen koulukirja oli hukassa. Oikeastaan aamuisin ei ole kauheasti aikaa ehtiä mitään, jos meinaa ehtiä bussiin. En ole aamuihminen, aamuisin mua ärsyttää potenssiin sata.
- Kun puhdistin tuulilasinpyyhkijää jäästä niin se meni rikki. Perus Sallaa, koske jotain se menee rikki, katso jotain niin se menee rikki.
- ihmisestä joka tuli parkkipaikalta ulos samasta liittymästä mistä itse menin sisään, eikä tyyppi vaivautunut kääntämään rattia yhtään että olisi vähän väistynyt. Ihan ääneen taas kerroin ärsytykseni. Olen aamuärsyyntyjän lisäksi näköjään liikenneärsyyntyjäkin.
- Itseeni, kun huomasin kotona etten ostanut roskapusseja kun kävin kaupassa, vaikka se oli listassa.
- Kun sata vuotta sitten tilaamani paketti ei vieläkään tullut. Joululahja tietysti.
- Kun Kakkonen oli penkonut yhden kaapin ihan sekaisin etsiessään pattereita leluunsa.
- Kun unohdin ostaa pojille joulujuhlaan uudet kauluspaidat, ja kun vihdoin edellisenä iltana muistin ja lähdin kauppaan toteamaan vain sen, että joku muukin oli tarvinut poikien kauluspaitaa! Meidän ainoan vaatekaupan kauluspaitahylly näytti määrää 1, ja sekin kokoa 170cm. Meidän kaksi kääpiötä menisi tuohon kokoon molemmat vierekkäin. Oisko pitänyt ostaa ja samalla tehdä selvää säästöä. Toisaalta ne kaksi kestävät niin kauan saman paidan sisällä, kunnes toinen vahingossa tökkää toista kylkeen. RIP se viimeinenkin paita.
- Kun tultiin töistä ja lapset olivat keskenään kotona ja kaikki paikat oli ihan BUM!
- Kun menin jääkaapille limsan tuskassa ja joku oli juonut kaikki Zero Cokiset.

On päiviä milloin tuntuu, että kaikki vain ärsyttää.
Kaikki äänet, hajut, ihmiset ja minä itse.
Ne päivät ovat paljon parempia kun olet sujut maailman ja itsesi kanssa ja pystyt keskittymään kaikkiin mukaviin asioihin.

Ne on niitä kuuluisia ylä- ja alamäkiä.

Ei ole todellista!!

Parasta vanhemmuudessa on ehdottomasti oksennustauti.
Se sulosointuinen ääni, kun lapsesi kiekaisee "ÄITI" ja loiskauttaa edellisen päivän aamupala-kouluruoka-välipala-iltaruoka-iltapalan makuuhuoneen ovelle, yläkerran portaista alakertaan (kolmenkymmenen kilometrin tuntinopeudella), aulan lattialistan väliin, kahden sentin päähän vessanpöntöstä (oi, oisitko voinut osua kohteeseen?). Nämä siis paikat, mihin on vuosien aikana osunut.
Silloin sitä tuntee elävänsä.

Siitä se sitten lähtee.
Nukut koiran unta ja säpsähdät jokaiseen kahahdukseen. Yrität syöksyä patjalta lapsen sängyn viereen avustamaan laatan osumista ämpäriin eikä lakanoille.
Pyyhit kasvot, tarkistat hiukset (ei kauheampaa kun pitkät hiukset oksennuksessa), tarkista peitto, poista tyynyliina ja vie pyykkiin koska on vähän roiskahtanut, hae pesuaine ja rulla talouspaperia, pyyhi sängyn reuna ja lattia sen alta. Vuoraa sänky pyyhkeillä.
Pyydä lasta käsien ja kasvojen pesuun ja anna juotavaa. Vaihda ämpäriin uusi pussi (suosittelen tätä kaikille) ja toivota hyvää yötä. Siis mitä hyvää yötä!!
Toista tämä KAHDEKSAN kertaa yön aikana (jep, vähän rankempi tauti) ja katsoa kelloa vielä 4.12 ja tirauta pari kyyneltä kun oot niin poikki.
Onneksi on vapaapäivä.

Toivottavasti tää tauti kiertää nyt heti kaikki.
Työnnetään vaikka rivissä sormet kurkkuun, mutta ennen 24.12 tää on pakko mennä ohi.
Vaikka toisaalta, 12 vuotta lapsia eikä yhtään joulua oksentaen. Tiedä vaikka ois kivaa.

Eniten pelkään oman takamukseni puolesta.
Vuoden kiireisimmät päivät, ei paljo nappaisi maata pää pöntössä.
Mutta minkäs teet, kaikkea ei voi saada.

Karderoopi

Olen (tai olisin, mutta olen jo aika pitkään pitänyt itseni kurissa) vaatteiden suhteen ihan toivoton.
Voisin ostella niitä ihan määrättömästi, vaikka en edes tarvisi mitään.
Nään jossain jonkun ihanan vaatteen, niin en meinaa päästä siitä millään yli, haluaisin vain sen itselleni.

Olen myös tunne-ostelija.
Tämä koskee kyllä kaikkea muutakin kuin vaatteita.
Iloisena tekee mieli ostaa, surullisena tekee mieli ostaa jne. kyllähän te tiedätte.

Lasten vaatteet on myös heikkoukseni.
Kaikilla taitaa olla niitä vähän liikaa, mutta toisaalta he kasvavat niin kovaa vauhtia, että aina joltain puuttuu jotain.
Kierrätän lasten vaatteita ahkerasti, joten saan rauhan omalle tunnolleni uusia ostaessa. Tai siis uusiavanhoja, koska ostan lähes kaiken kirppareilta.

Heikkoukseni on myös sekasotku vaatekaapissa.
En vaan tajua mikä pyörremyrsky siellä käy jatkuvasti. Olisiko En Tiedä ja Joku tai En minä ainakaan jälleen asialla?

Ajattelin esitellä teille vaatekaappini sisällön, toki osa on pyykissä, mutta näin pääpiirteittäin.
Vedin siis koko kaapin sisällön sängylle ja aloin lajitella:

5 urheiluhousut
12 urheilutoppia- tai paitaa
1 kerrasto
3 yöasua/paitaa
2 farkut (aika maltillista, eikö?)
3 mustat housut
3 löysät, paremmat housut
4 shortsit
4 mekkoa
12 toppia- ja t-paitaa (siis yhteensä)
5 hupparia
6 neuletta
5 t-paitaa, joita käytän töissä
6 leggarit
3 collarit
1 verkkarit
1 farkkupaita
3 neuletakkia
1 pörröinen lyhyt "jakku"
1 perus jakku
1 kauluspaita
4 "parempaa" t-paitaa
+ miljoonat pikkarit, rintsikat ja sukat

Aika sairaan paljon ryysyjä.
Saa kopsauttaa otsalohkoon, jos kuulee sanat: mulla ei oo mitään päällepantavaa.

Onhan se miellyttävämpi näky näin siistinä kuin pommin jäljiltä. Ja itse ainakin saatan jopa löytää jonkun perimmäiseen nurkkaan hautautuneen vaatteen, minkä on unohtanut kokonaan.
Sitä ei vain muka kiireessä ehdi viikata sitä paitaa tai niitä farkkuja omalle paikalle, vaan sulloo sen suunnilleen siihen mihin se kuuluu.

Nyt on taas inventaario tehty, voi siis suunnitella seuraavaa shoppailukertaa?
No ei vaiskaan.

Suklaasuukot

Suklaasuukot 

Pieniä kaurakeksejä

3 valkuaista

2dl Siro hienosokeria

Levy suklaata

Loraus öljyä

Vaahdota valkuaiset ja lisää sokeri vähitellen.

Levitä keksit peltille ja pursota marenkitötterö päälle.

Paista 175 asteessa 6-8min.

Jäähdytä.

Sulata suklaa mikrossa tai vesihauteessa, lorauta sekaan vähän öljyä.

Dippaa suukot suklaassa, laita takaisin pellille ja hetkeksi kylmään. Säilytä rasiassa jääkaapissa. Tai siis nää ei säily kovin kauan. Tiedättehän? 

Olen saanut tämän ohjeen joskus työkaveriltani. Tai siis olen saanut tämän ohjeen ainakin kolme kertaa työkaveriltani, koska vasta kolmannella kerralla muistin kirjata ohjeen ylös. 

Kärsivällinen kaveri mulla.

Nämä marenki-keksit ovat ihan älyttömän hyviä. Semmoisia kivoja pikku suupaloja, joita ohimennen vain napsii ja kohta huomaa, ettei niitä ole enää kun kaksi. Hups, niin mikä vierasvara?

Ohje on niin helppo, että lasten kanssa tekeminen ilman burnoutia onnistuu loistavasti.

Mitä nyt marenki saattaa joskus tehdä temput, jos olet sattunut käyttämään vatkainta väärässä asennossa, tai valkuaisten sekaan on leijaillut yksi pölyhiukkanen. Kyllähän te tiedätte sen marengin, yksikin tähti vinossa linnunradalla ja kulhossa pyörii löysä vaahto, joka tulee kupista naamalle yhtä vauhdilla kuin pyrstöyskä pönttöön, mikäli aiot testata pysyykö massa kulhossa kun sen kääntää ylösalaisin. Siis kun sittenhän se on perfecto, kun se siellä pysyy. 

Jos ei pysy, niin sulla on aika sairaan iso sotku.

Tein näitä pakkaseen valmiiksi joulua varten, eli tee sinäkin ihmeessä ja pistä pakastimeen.

Mutta yhden neuvon annan. 

Älä käy siellä pakastimella, koska muuten ei suukot joulua näe! 

Itse asiassa pitääkin tehdä itsekin pieni tilanne katsaus pakastimen suuntaan, koska ne pahuksen Ei kukaan, Joku ja En tiedä kulkevat aika ahkerasti sielläkin.

Luulisin että he eivät täältä poistu ennen kun viimeinen lapsi kantaa tavaransa ovesta ulos.

Nyt en yhtään valita niille, kun kuitenkin mulla tulee niitäkin ikävä.

Mun jouluvalmistelut ovatkin melkein sitten siinä.

Kuusi on koristeltu ja kinkku ostettu.

Vähän aion siivousrättiä käyttää komeron oven ulkopuolella ja häätää kusilukin saunan lauteiden alta. Aion keitellä fudgea ja ostaa ison kasan suklaata. 

Taatelikakkuja ja lusikkaleipiä, torttuja ja pasteijoita saa töissä katsella päivät pitkät. Ihanaa kun saa olla joulunpyhät ilman heidän seuraansa.

Tämä asiahan on sellainen, että toisen perheessä on totuttu siihen, että leivotaan kaikki mahdolliset kaakut ja piparit ja toisen perheessä mennään matalammalla profiililla.

Toisen perheessä vahataan kämppä katosta lattiaan, pestään ja kannetaan koko kalusto ulos tuulettumaan.

Toisen perheessä tehdään perus siivous ja ehkä pyyhkäistään se hämähäkin verkko alas, mikä siinä portaiden alla on roikkunut jo jonkin aikaa.

Kertokaa mulle, mitä leivonnaista tai ruokaa tai siivous-asiaa ilman teille ei tule joulua?

Olisi mielenkiintoista ja ihanaa kuulla.

Ai niin, ja mun joulun sinetöi se, kun radiosta kuuluu Loirin Sydämeeni joulun teen ❤ 

Kodarissa

En tajua miten ennen on voitu elää ilman kodinhoitohuonetta?
Miten ihmiset ovat jaksaneet pestä pyykin käsin?
Miten heillä on talviaikaan riittänyt puhdasta vaatetta, kun pyykinpesu on suoritettu tyyliin avannossa!
Miettikää oikeasti meitä tämän päivän vellipylly ihmisiä. Meillä on kaikki asiat ihan sairaan hyvin, meistä ei kukaan selviäisi, jos meidät lykättäis sata vuotta taaksepäin tekemään ja olemaan sen hetken asioita. Suurin osa kuolisi jo siihen kun sian pieremän aikaan pitäisi nousta navettaan.
Joskus kun oikein valitututtaa, niin ajattelen aina sierrettyneitä käsiä jääkylmässä vedessä tai kuivaa leipää tai aamusta iltaan jatkuvaa työn tekoa tai kauheaa sotaa ja sen jälkeistä aikaa, niin alkaa kuulkaa omat murheet tuntua hyvin mitättömiltä.

No niin, asiaan.
Eli kun neljä vuotta sitten ostettiin tämä talo, oli lähes ensimmäisenä mielessä, että niin tosiaan, tässähän ei ole minkäänlaisia pyykkitiloja.
Kahden uuden talon rakentajille se oli pienoinen shokki. Eihän ilman kodaria voi elää!

Meillä on kellarissa sauna ja pesuhuone (mitkä siellä oli alunperinkin). Portaat kun laskeudutaan kellariin, niin pesu-osasto on vasemmalla perimmäisenä. Kellari oli ihme sokkelo, vähän seinää tuossa ja ovi tuossa ja nurkkaus tuossa.
Onneksi saatiin kuningas idea ja revittiin kaikki seinät ja ovet (kantavia seiniä lukuunottamatta) irti ja auki ja maan tasalle.
Vanhan öljylämmitys-kattilan mieheni hajoitti osa kerrallaan ja kantoi pihalle (meille tuli maalämpö) ja kellariin saatiin järkeviä neliöitä lisää.
Siispä nyt kellarin alimmalla rappusella kun seisoo, niin oikealle kädelle jää ovi, josta pääsee tilavaan varastoon (voiko ihmisellä olla koskaan liikaa varastoa?), suoraan edessä on pieni "aula", jossa on mm. siivouskomerot. Vasemmalle kun astelee oviaukosta läpi, tulee ensin kodari ja sen jälkeen pesuhuone ja sauna.

Kuvassa olevan pöytätason alla on pyykkikone ja kaksi alakaappia pyyhkeille.
Vastakkaisella seinällä (joiden väliin jää ehkä metri tilaa) on täyskorkeat (niin korkeat kun kellarissa nyt voi olla, koska se on todella matala) pyykkikaapit neljällä isolla korilla joiden päällä on molemmilla puolilla kaksi hyllyä.
Oviaukon toiselle puolelle jää lisää pöytätasoa ja sen alle isot vetolaatikot (joissa säilytän välikausivaatteita ja toppavaatteita vuorotellen) ja pöytätasoa vastapäätä seinän vieressä on kaksi pyykkitelinettä ja nurkkaan mahtuu vielä maalämpöpumppumikäliehässäkkä.
Kodari on siis niin pikkuruinen ja kapea ja kaikkea, mutta se toimii. Pöytätilaa riittää ja pyykit saa hyvin kuivumaan ja vielä riittää tosiaan säilytystilaa ulkovaatteillekin.
Olen kyllä niin tyytyväinen, että keksittiin tällainen ratkaisu. Lapsiperheessä ja missä vain perheessä, kodari on lähes välttämätön. En halua edes ajatella minkälaista olisi asua kerros- tai rivitalossa tällaisen sakin kanssa.
Ei sillä että tämän laulukuoron kanssa ongelma olisi varmasti joku muu kun kodarittomuus. Heh.

Joka päivä kun viikkaan ja ripustan pyykkiä, olen niin iloinen omasta kodaristani.
Joka päivä kyllä puhisen, että miten ihmeessä meillä voi olla näin paljon pyykkiä ja ei paljo kiinnosta tää pyykkääminen.
Ai niin Salla, muista jäätyneet kädet.

Pyykkäys on kyllä loputon suo, eikä valoa näy tunnelin päässä juuri koskaan.
Jos kerrankin sattuu, että jonkun korin saa tyhjäksi, niin se on jo suklaalevyn paikka.

Kaupassa

Rakastan toisten ruokaostoksia ja jääkaapin sisältöjä.

On hauska katsoa mitä ihmiset lappaavat ostoskärryihinsä ja mitä syövät.

Toki siinä herkästi tulee se kuuluisa alemmuuskompleksi, kun kaverin korissa on porkkanaa ja parsakaalia ja sun omassa hodarisämpylöitä ja nakki.

Ajattelin esitellä teille meidän yhden kauppareissun ostokset.

Yleensä meillä käydään kaupassa alkuviikosta, kun jääkaapin valo huutaa haloota yksin tyhjyydessä, sitten ehkä puolen viikon maissa ja loppuviikosta viikonlopun safkat.

Maitoa ja leipää saa hakea kaks kertaa päivässä, koska ne vain ovat aina lopussa vaikka ostat laatikollisen molempia. Noin niinku Lapin lisää käytellen.

Meillä ei ruuassa säästetä.

Toki on ollut tiukempia aikoja elämässä, mutta kyllä se säästö on tehty jostain muualta kuin ruuasta.

Hävettää melkein, mutta jos joku kysyy paljonko joku tuote maksaa, en kyllä osaa tarkkaa summaa sanoa.

Mutta jokainen tyylillään, tässäkin.

Oli taas ihan perus Sallaa tämän tekstin visioinnissa.

Piti nimittäin kuitti pistää talteen, että ihan olis mustaa valkoisella. Vaan johonkin se on joutunut.

Kuten joutuu aina kauppalistakin.

En ole vielä siirtynyt digiversioon tässä lista-asiassa, mutta ehkä kannattais, koska se paperinpalanen on aina jossain hukassa. Auton penkin välissä tai lattialle tallaantuneena, taskusta kaupan pihalle pudonneena tai yleensä ihan vain siinä pöydällä minkä äärestä on lähdetty. Hyvin usein saan perään watsapp-kuvan.

No joka tapauksessa, tämän kauppareissun saldo oli kutakuinkin 65-70e.

Kasseissa oli:

- Rasvatonta maitoa, punaista maitoa, juusto ja omenamehua.

- Vanilja- ja Kanadan jogurttia, turkkilaista jogurttia.

- Ceerios kauramuroja ja Kellogs peanutbutter-mysliä.

- Puuroriisiä ja voitaikinalevyjä (koska tortut) ja säilykepunajuuria.

- WC-suihketta ja hammastahnaa.

- Sitruunoita, banaania, paprikaa ja salaattipussi.

- Leipää, hodarisämpylät, nakkeja ja ranut (koska lasten päivä päättää ruoka).

- Englanninlaku-pussi. Koska äitillä teki mieli.

Sellaiset ostokset tällä kertaa. Tuntuu kyllä lista aika lyhyeltä, saattaa tuolta seasta jäädä joku mainitsemattakin.

Aika perus tarpeita, yleensä joka kerta tulee vielä jotain extra-tuotteita, kuten pesuaineita tai vessa- ja talouspaperia.

Ennen inhosin kaupassa käyntiä, mutta kun on 1,5v ollut kortittomana kotona, kauppaan pääsykin on nykyään yhtä juhlaa.

Ja kyllähän viiden viikon ruokalista ja se kauppalista helpottavat kaupassa käyntiä ja kenties päämäärätön haahuilu ja heräteostokset jäävät tekemättä.

Mun kohdalla sekään ei kyllä toimi.

En usko väittämään, että nälkäisenä ei kannata mennä kauppaan, koska tulee tehtyä niitä heräteostoksia. Minä kun menen täydellä vatsalla kauppaan niin silloin vasta niitä heräteostoksia tuleekin. Sieltä kompiais-osastolta. Kompiainen, niin ihana sana. Niin mummu-sana.

Tässähän kello näyttääkin sitä paljon, että pitää lähteä taas kauppaan.

Ostoskärryyn ei päädy tänään ruokaa, vaan muun muassa lahja vähävaraiseen perheeseen ❤ 

Tykkäättekö tämän tyylisistä jutuista?

Voisin paljastaa joskus esim. jääkaapin sisällön, tai miltä vuosikymmeneltä on kuiva-ainekaapin pussukat. Heittämällä löytyy ainakin yks paketti vuodelta 2007. 

Solmussa

Luin kerran lehdestä jutun, jossa ihmiset kysyivät erilaisia kysymyksiä.
Oli esimerkiksi, miksi ihmisellä tulee räkää tai pystyvätkö kalat nukkumaan.
Joku toinen yhtä tuskainen ihminen kuin minä, oli kysynyt kysymyksen:
Miksi? Oi miksi! Johdot menevät aina solmuun.
No vastaus oli jotenkin niin, että kun johdot laitetaan auki ja väljästi koriin tai taskuun, niin ne pienestäkin liikkeestä vain luikertelevat itsekseen solmuun, ja kun liike jatkuu niin ne sotkeentuvat entisestään.
Inhoan johtojen omatoimista luikertelua.

Meidän taloudessa on tällä hetkellä 5 puhelinta ja 2 tablettia.
Ja puhelimia on ollut aika monia tässä vuosien varrella ja jokaisen mukana on tullut laturi.
Ja silti, ei oo latureita.
Ei kenelläkään. Kukaan ei oo nähnykään. Joku on hukannut ne.
Meidän perheeseen kuuluu äiti, isä, 5 lasta, ei kukaan, en tiiä ja joku muu.

Mun laturi, talon pisimmällä johdolla, on kuumaa kamaa. Ei ikinä omalla paikalla, eikä ikinä tietenkään kukaan nähnytkään.
Ongelma on se, että latureita on sata samanlaista, mutta kaikki ei toimi eikä kaikki lataa kaikkien puhelimia. Siispä harrastetaan mötiköiden ja johtojen vaihtelua. Lopulta et tiedä, mikä on just se sun.

Ostin itelle uuden laturin.
Johtoa ainakin kaksi metriä, yltää kaivolta kotiin.
Varmuuden vuoksi nimesin sekä sen mutikan että johdon tarrakirjaimin, ÄITI. Ja hei, tää toimii.

Kukaan, En tiedä ja Joku eivät ole enää lainailleet mun laturia.

Kuka, mitä, hä?

-Äiti, millon me lähetään sinne fyssarille? 

-MITÄ! Minne fyssarille. Eih, en oo muistanu koko fysioterapiaa. Miksi mun puhelimen kalenteri ei oo hälyyttänyt? Ei oo todellista, enkö oikeasti oo laittanu sitä tänne ylös?

No onneksi ei myöhästytä, kohta mennään.

Mun ratsastus nyt vaan sit jää.

-Arvaat varmaan mitä soitan?

-MITÄ! Ai että Iisalla ei oo tänään merkattu hoitoa.

Ei voi olla totta! Mää just kävin joulukuun hoitopäivät ilmoittamassa, miten en oo muka tätä huomannu. 

Oikeesti en kehtaa kohta näyttäytyä koko päiväkodilla ku toinen kerta jo tän syksyn aikana ku unohan tarkistaa.

Ne kohta poistaa mut listoilta kokonaan.

-No ei oo käyny mitenkään, siellä oli muutama lapsi sairaana ja pois niin sinne se jäi pipareita leipomaan.

-Sori oikeesti, yritän jatkossa olla skarppina.

-Hei! Vielä yksi soittotunti on ensi viikolla. Tammikuussa sitten jatketaan to 16.1. T. Ope
-MITÄ! Ei oo totta, lähettiin vaan tänne joulujuhlaan eikä käyny mielessäkään koko soittotunti. Argh. Olipa yllätys.
Saaga ei kyllä varmaan muistanu itekään.
-Anteeksi kovasti kun unohdettiin koko tunti, oltiin päiväkodin pikkujouluissa.
-Ei mitään, näitä sattuu.

-Äiti, tänään ois pitäny tehä se itsearviointi.

MITÄ! Mikä arviointi? Ei surkia nyt on pakko vielä tehdä se, vaikka kello on jo noin paljon

Kyllähän mää luin ku ope oli wilmaan laittanu sen, mutta enhän mää oo muistanu koko asiaa.

-Ootko vielä kaupassa?

-Joo oon.

-Tuotko nikkispurkkaa?

-Joo.

-Ostitko?

-Voi paska, ei oo todellista, EN! 

Sori oikeesti.

Olen maailman huonoin muistaja.

Unohdan koulun tilaisuudet, unohdan uinnit, luistelut ja hiihdot. Unohdan lasten hammaslääkärit ja muut, unohdan tuoda kaupasta kaikki, vaikka ne lukisi listassa.

Unohdan kaikki kotiin, mitä mun pitää viedä johonkin. Unohdan kaikki johonkin, mitkä mun piti viedä kotiin.

Unohdan ilmoittaa hoitopäivät ja näköjään vien hoitoon vaikka ei edes ole hoitopäivää.

Yritän aina skarpata. Ihan hulluna.

Nyt olen jo MELKEIN oppinut oikeasti kaikki tärkeät menot laittamaan puhelimen kalenteriin, joka hälyyttää samana päivänä kun tapahtuma.

Silti unohdan tosi usein kaikkea. 

Antakaa nyt mulle jotain vinkkejä siihen, että asiat tulisi muistettua paremmin.

Tai antakaa mulle muistihoitajan yhteystiedot, niin meen muitten alzheimereitten kans muistelemaan.

Sori vielä kerran.
Argh.

Joulukalenteri

Muistatteko meidän viime vuoden joulukalenterin?
Sen, missä pupu ja siili ja kettu ja karhu odottivat joulua sulassa sovussa. Jokaisena joulukuun päivänä metsään ilmestyi jotain uutta.

Minä muistan.
Ja lapset ne vasta muistavatkin, hyvässä ja pahassa, ja se oli tietysti yksi tavoite tuota kalenteria suunnitellessani. Tai siis ideaa varastaessani.

Olen ihan kaikkein viimeisimpänä siinä jonossa, jossa esitellään DIY-taitoja.
Inhoan, tai siis en vain tykkää, askarrella tai maalata tai piirtää tai ommella tai värkätä jotain muuta.
Taiteilijasieluni inspiroituu lähinnä tästä kirjoittamis- ja lukemispuolesta.
Inhosin jo ala-asteella käsitöitä. Ehkä sisäinen perfektionistini sai kolauksen, kun kutomistyönä tehty patalappu näytti ihan barbin mekolta.
Oltiin vissiin lähetty vähä löyhällä käsialalla liikkeelle, mutta teoksen edetessä lanka oli kiristynyt samaa tahtia tekijän pinnan kanssa.
Muistaakseni en saanut kauheasti kehuja.

Tänä vuonna en aio kuitenkaan tehdä kalenteria itse. Ostin ihan itse Prismasta 5x Mars-kalenteria, ja siinä on mun tän vuoden diy.
Paras siis pysyä poissa Pinterestistä, joutuu vielä muuttamaan mieltä.

Tää kalenteri-asia alkaa mun mielestä paukkua kaikista henkseleistä irti.
Missä ne kaikki ihanat kimaltavat paperikalenterit tai ne hikiset suklaakalenterit, joita saatiin lapsena? (Joiden ansiosta tullut ilo loppui lyhyeen, kun pikkuveli söi oman ja vähintäänkin puolet muidenkin luukuista tyhjiksi.
Traumaattinen lapsuus mulla.)

Nyt kun kävelet kaupan ovesta sisään, niin siitä ihan käsivarren mitan päästä silmille hyökkää LOL-kalenteri, Fortnite-kalenteri, Lego-kalenteri, PetShop-kalenteri, Haribo-kalenteri, Kinder-kalenteri Mars-kalenteri, Oreo-kalenteri ja se hikinen FrozenMinio sRyhmähauHellokitty-suklaakalenteri.
On meikkikalenteri, hajuvesikalenteri, tuoksukynttiläkalenteri ja viinakalenteri. (Älä lapsille osta tuota viimeistä)

Sitten siinä seisoo äiti ja isä hyllyn edessä ja miettii, että otetaanko 5x neljänkympin kalenteri ja syödään loppuvuosi kynsiä, vai otetaanko 5x euron kalenteri ja saadaan kinkun päälle vielä sinappiakin.

Ihan järjetöntä. Siis i-h-a-n järjetöntä.
En maksaisi ikinä noin paljoa kaupan joulukalenterista. En vaikka mulla olisi vain se yksi kenelle pitää ostaa.
Hui kauhea tämmöinen pula-ajan lapsi tarvii välittömästi astmapiipun, kun alkaa henkeä ahdistaa pelkkä ajatuskin.
Mutta joo, mulle on tosiaankin ok jos joku sellaisen lapselleen haluaa ostaa, jokainen meistä tekee niitä omia valintoja, mutta kyllä hiki tulee ku vaan ajatteleekin.

Tässä tullaankin siihen, että itse hiellä, verellä ja kyynelillä tehty kalenteri on paljon ihanampi kuin 24 luukkua joiden takaa paljastuu isopäinen Jokin.
Ei se itse tehty yhtään halvemmaksi tule, päinvastoin, mutta jotenkin niin vanhanaikaisena ajattelen, että joulun tunnelma tulee metsäneläinten joulunodotuksesta, kuin lol-palloista. Saatan olla väärässä ja mun lapset saattaa traumatisoitua, mutta toisaalta piparitaikinatrauma heillä jo on, että ehkä se kalenteritrauma menee samoilla terapioilla.

Tosiaan tänä jouluna oikein irrottelin ja ostin vähän parempaa seppälää joulukalentereiksi.
Tästä se keuliminen kato lähtee.
Ens jouluna Haribo ja 2021 Lego ja 2022 neljänkympin kalenteri kaikille ja huutonauraen muistelen metsän joulua.

Hirvee jonne olin silloin kakstuhatyheksäntoist.

Hiotaan särmiä

Aina sanotaan, että avioliiton kestävyyttä mitataan talon rakentamisella. Me ollaan rakennettu kaksi ja remontoitu yksi. Lisäksi ollaan kasattu suitsia (se on lähes yhtä kova koitos kuin raksa).
Nyt meidän kestävyys-listassa on kolmaskin kohta: Piparkakkutalo, joka tieten voidaan eräänlaiseksi raksaksi nimetä.

Kaikkihan me tiedetään, että leivonta on todellakin rakettitiedettä.
Jotkut leipomukset on niin tarkkoja onnistumisesta, että heitä kohtaan ei voi edes katsoa kun jo ollaan niin lätsähtäneitä ja levinneitä. Ei ole mikään niin raivostuttavaa, kun katsoa uunissa olevaa luomusta, joka näyttää pilaversiolta siitä, mitä sen kuuluisi olla.

Mulla on joku niin huono karma kotona leipomisessa. Töissä on niin selvää se homma. Kaapeista löytyy aina kaikki tarvittavat aineet (koska kotona kun leivon, niin vaikka tavaan reseptit etu- ja takaperin, niin aina puuttuu yks kanamuna tai leivinjauhe, ja menee moti heti siinä vaiheessa kun pitää lähteä kauppaan).
Töissä hyvin harvoin mikään menee totaalisesti pieleen, mutta kotona tehdessä aina jotain. Milloin uuni temppuilee ja paistotulos on ihan kökkö, milloin talousvaaka temppuilee ja jauhomäärä on väärin jne.

Juurikin tuo vaaka ja jauhomäärä meinasi koitua meidän pipareiden kohtaloksi.
Tein taikinan edellisenä iltana (johon piti muuten kipaista hakemaan munia työpaikalta), katsoin heti jo lähteissä, että näyttääpä vähän vähältä jauhot ja taikina aika notkealta. Lisäsin jauhoja, mutta totesin seuraavana aamuna kun noolasin taikinaa, että just, tää tarttuu niin pöytään kiinni.
Ja sehän tarttui.

Säälin mun lapsia.
Vaikka he urheasti kehuivat ja tsemppasivat, kun räävin sitkeää taikinaa pöydästä irti ihan muina tyyneinä. Oikeasti teki mieli heittää seinään se taikina, mutta enpä viitsinyt kun tiesin että se ei lähde irti ilman painepesuria.
Nooh, piparit saatiin leivottua parin jauhopussin avustuksella ja kun oikein soosaa kuorrutetta ja koristeita niin ne oli ihan pipareiden näköisiä. Ja ennen kaikkea makuisia.

Ps. Ne ei oo palaneita, muokattuja vain.

Mieheni suunnitteli insinöörinä (tämmöistä varten kouluttautuneena) piparkakkuheppatarhan.
Leikkasi kaavat pahvista ja visioi täyttä päätä.
En päästänyt häntä lötkötaikinan kimppuun, koska se olisi ollut ihan katastrofi, joten käytiin ostamassa valmistaikinaa, josta onnistumisprosentti on huomattavasti korkeampi kuin itsetehdystä.

Olen varmaan ennenkin kehuskellut, miten balanssissa ja hyvässä harmonisessa yhteisymmärryksessä meillä tämmöiset toimenpiteet yleensä tapahtuu.
Kilvan ylistimme toisiamme, kun ainoa erimielisyys syntyi kaupan irtokarkkihyllyllä kun molempien visuaalinen silmä osoitti ihan eri suuntaan.
Mutta kuin parisuhde-oppikirjan mukaan, me tulimme toisiamme puolitiehen vastaan, hioimme toistemme särmiä ja teimme kompromissin ja pääsimme ihan vain vähän hiiltyneinä ulos kaupasta. Ajattelin, että tässä on niin tsunamin ainekset kasassa, mutta olin niin väärässä kerrankin.

Kotona alkoi sitten rakentaminen.
Mieheni kauli ja leipoi ja paistoi. Minä tulin kuvioihin vasta kasaamisvaiheessa.
Oikeasti olen niin ylpeä, ettei olla vielä erottu, vaikka kaupan leivontaliima oli ihan pyllystä, eikä liimannut mitään ja vaikka sula sokeri venyi pitkin keittiötä ja joku vielä liimasi yhden seinänkin vähän vääriin uriin. Ja me olimme ihan jalat risti-istunnassa että uuummmmm.

Lopputulos on mielestäni meidän tasoiselle  yhteistyölle tosi hieno.
Mitä sitten vaikka leipuri-kondiittorin pikeeri valui kuin jätkän räkä alas heinämökin kattoa ja hieno ajatus laku-aidoista ja snöre-sähkölangoista ei ihan toiminut ja aiheutti erinäisiä tuhinoita.
Pitää vain nyt muistaa, että muuten piparihässäkän voi syödä, mutta nuo coctail-tikut voi vähän pistellä mennessään.

Ps. Psyllium-kuurin tarvis joku kun noin on vatta löysällä. Jos on vaikka hiekkaa syöny.

Mulle käy kaikki

Joku on (tai suurin osa on) kesäihminen.
Toinen tykkää talvesta.
Minä olen ehdottomasti kaikkien vuodenaikojen ihminen.

Kevät.
Rakastan kevättä.
Rakastan veden tippumista räystäältä, kevätjoen huumaavaa pauhua ja jäiden lähtöä.
Rakastan talitinttien laulua kun istun portailla nauttimassa ensimmäisistä lämmittävistä auringonsäteistä.
Rakastan sulavia lumia, maan märkää hajua, rapaisia saappaita (sanoinko just ton?) ja hevosten talvikarvan lähtöä (sanoinko juuri tuonkin?)
Rakastan.

Rakastan kesää.
(Ps. Tuo valkoinen ei ole lunta vaan kuvamuokattua palanutta nurmikkoa)
Rakastan sitä kaikkea vihreyttä, lämpöä (mikäli sellaista sattuu olemaan), rakastan tyyniä kesäiltoja jolloin joki on aivan hiljaa.
Rakastan mansikoita ja hevosten ruohon rouskutusta laitumella.
Rakastan valoisia öitä ja uintireissuja, pyörälenkkejä ja ratsastusta pölyävällä kentällä (niin varmaan joo).
Rakastan kevyttä kesäsadetta ja shortseja.
Rakastan.

Rakastan syksyä.
Rakastan sadetta, pimeää ja sumua.
Rakastan syyskuun leppoisia aurinkopäiviä, rakastan lokakuun pimeitä iltoja ja sumuisia päiviä. Rakastan kiiltelevää asfalttia ja ensimmäisiä pakkas-aamuja.
Rakastan marraskuun kylmyyttä, toppavaatteita ja pipoja. Villasukkia ja villatakkeja. Kynttilöitä ja joulun odotusta.
Rakastan sitä pientä valoisuutta kahden pimeän välissä.
Rakastan kun saa käpertyä itseensä, perheeseensä, sohvan nurkkaan ja viltin alle.
Rakastan.

Rakastan talvea.
Rakastan huurteisia puita ja lumista maisemaa.
Rakastan pakkasia, rakastan jäätyneitä sormia ja varpaita (no eipä liiotella), rakastan suksia ja luistimia.
Rakastan lumen narskuntaa kavioiden alla, rakastan painaa kylmät sormet hevosen pitkään talvikarvaan.
Rakastan huuruavaa hengitystä ja ensimmäisiä auringon säteitä jäisissä puissa.
Rakastan lumen kolaamista, lasten iloa pulkkamäessä, rakastan kuumaa kaakaota ja laskiaispullia.
Rakastan laukata pellolla niin että lumi pöllyää.
Rakastan.

Sain inspiraation tähän tekstiin, kun olen ihmetellyt sitä kauheaa voivottelua synkästä ja pimeästä marraskuusta. Täällä somessa varsinkin.
Olen itsekin kova valittamaan ja en tosiaankaan aina jaksa olla yltiöpositiivinen joka asiasta, mutta nyt mua on alkanut ärsyttämään toisten valittaminen. Älkää taaskaan kivittäkö!
Siis kun mun mielestä tää on ihanaa aikaa. Ja me täällä Suomessa joudumme enemmän katselemaan tätä harmaata kuin vihreää, se on vain fakta.
Sen kanssa vain pitää elää.
Mutta saa ja pitääkin aina vähän valittaa, se on just parasta, kunhan se ei pääse niskan päälle.

Eilen ajelin töistä kylille ja oikein ihastelin miten karun kaunis on luonto myös marraskuussa.
Mustan, harmaan, ruskean ja vähän vihreän sävyjä sumun läpi siivilöityneenä. Kaunista.
En tiedä miten olenkin nyt ollut erityisen pirteä mieleltäni. Mua ei haittaa sade, ei pimeys eikä kylmyys (paitsi työaamuina kun suoraan lämpimistä peitoista pitää mennä ulos), mutta sekään ei haittaa.

Tiedättehän että joulu on tulossa kovaa kyytiä.
Fiilistelkää hyvissä ajoin, koska ei sitä sitten pyhien jälkeen enää jaksa.
Hyggeilkää muina naisina (ja miehinä), luvan kanssa.
Laittakaa valoja, sytyttäkää kynttilöitä, juokaa kuumaa kahvia, teetä, glögiä tai vaikka kylmää cokista niinku mä.
Antakaa sen ankeuden olla vain ulkopuolella, pitäkää kropassa ja mielessä se kesän valo ja lämpö ❤

Ihanaa marraskuuta, muistakaa aina nähdä se päivänpaiste, sieltä risukasastakin ☀️

Kuivat kädet

Tiesittekö, että sen lisäksi että ihmiset haluavat malleiksi ja tekevät sitä työkseen, mallitoimistot etsivät talleihinsa myös käsimalleja.
Eli kauniita käsiä korujen, sormusten ja kosmetiikan esittelemiseen esimerkiksi mainoksiin.
Joku amerikkalaisnainen tienaa käsillään kuukaudessa yli 5tonnia!! Ja kuinkahan monesta miljoonasta ne on tyyliin vakuutettukin.
He tekee muuten myös niin, että kuvassa on vaikkapa mallimallin kasvot ja sit tän käsimallin kädet. Ihan kreisiä!

Näen tässä ammatissa valtavan potentiaalin. Tai siis näin.
Katsokaas, kun mun kädet näyttää siltä, että niillä on raivattu sata hehtaaria peltoa ja sen päälle pesty nyrkkipyykkiä viikko putkeen.
Eli sen lisäksi, että mua ei huolita tavalliseksi malliksi, en tee tiliä myöskään käsillä. Hiuksista puhumattakaan.
Olen kyllä tiedostanut tämän asian jo silloin kun en mennyt (vai päässyt) jonoon jossa sanottiin, sussa on mallin ainesta.
Mutta hei, menin 158 senttisten leipurikotiäitien jonoon ja silti on hyvin pärjätty.

Kesällä pärjään käsieni kanssa yleensä ihan hyvin. Mutta heti kun ilmat kylmenee, kädet alkavat murentua. Jos ei joka välissä äpöstä niihin jotain rasvaa, niin ne ropisee kohta pois.
Suurimmassa osassa rasvoja on se ärsyttävä puoli, että ne eivät imeydy heti.
Siis kysyn vain, kenellä on aikaa rasvata rasvalla, jonka täytyy antaa kuivua tunnin. Yöksi toki kannattaa laittaa.

Mun työ on puolet ajasta tiskialtaassa oloa.
Pesen niin monta kertaa päivän aikana kädet, että en jaksa enää ensimmäisen tunnin jälkeen laskea.
Ja kyllähän se näkyy.
Olen kokeillut aika monia eri rasvoja, mutta ei oikein semmoista superhuippua muka ole löytynyt.
Kerro mulle!
Kuvassa oleva rasva on ihan tehokasta, mutta imeytyy myöskin hitaasti.

Kuivat ja karheat kädet ovat äärimmäisen rasittavat ja rumat.
Ei tarvitse ostaa erikseen semmoista perunanpesemis-hanskaa, kun on jo omasta takaa sellainen koko ajan kädessä. Vielä kun tatuois siihen POTATO.
Sukkahousuja ei kannata edes haaveilla laittavansa jalkaan, kun aikasi äherrät niin lopputulos on kuitenkin vain haarakappale ja kasa säikeitä.

Jos ei markettien ja apteekkien hyllyltä ala pian löytyä jotain hyvää värkkiä niin marssin Hankkijalle ja ostan sitä..mitä se lehmäntissirasva olikaan..
Tummelia!
Nimi kuulostaa kyllä siltä että joulunakin on vielä kädet rasvassa jos tänään sivelee.

Johonkin tässä täytyy ryhtyä.
Mun kädet näyttää nyt jo kasikymppisen kurttukäsiltä, vaikka sinne on vasta reilu kolmasosa eletty.
Miltähän ne näyttää silloin jos oikeasti niin kauan henki pihisee?
Amputoitu jo aika päivää sitten.

R.I.P. Kädet.

My week

Maanantai.
Perinteinen raivauspäivä.
Viikonloppuna on ihana elää ja olla (ts. muu perhe elää ja olee), eikä aina jaksa kauheasti tehdä mitään siivousasioita, paitsi tiskejä.
Mulla on aina maanantaisin vapaapäivä, joten laitoin lapset puoli kahdeksaksi bussiin ja käperryin vielä viltin alle nukkumaan.
Pikkuneiti heräsi puoli 9 ja annoin tabletin hetkeksi hänen seuraksi ja nukuin vähä lisää.
Aamu(päivä) kahvit kun sain juotua, kävin nakkaamassa hevosille heinät, siivottiin keittiö (neiti haluaa aina tiskata altaat) ja imuroitiin koko kämppä.
Neiti alkoi odottaa isompia koulusta ja itse tein lähtöä ratsastamaan.
Mun ratsastukset loppui lyhyeen, kun koululta soitettiin, että meidän kutosluokkalainen on avustajan kanssa teekoossa, puoli päätä mustana. Aivotärähdys ja ikuinen porttikielto äidiltä koulun jäiseen mäkeen.
Lekuri-reissulta kun selvittiin, ehdin käydä Ninnillä pikaiset revitykset ennen kun piti alkaa vääntään ruokaa.
Vein vitosluokkalaisen jalisreeneihin (silmäkulmaheppu ei päässyt vaikka repi pelihousunsa, koska tärähdys) ja kakkosen samalla reissulla kaverilleen. Vähänkö on ihana ajaa!!
Mieheni tuli töistä ja haki jalislaisen, pyörähti tyhjentämässä kattilan ja lähti kokoukseen.
Hain kakkosen kaverilta pikkuneidin kanssa, joka omien sanojensa mukaan lähti mulle puhujaksi mukaan. Satutäti.
Siinä se ilta sitten vierähtikin, luettiin Ellaa ja Patea ja mieskin siinä ilmestyi kotiin ja niin oli se maanantai lusittu.

Tiistai.
Heräsin 5.45, aina yhtä tökkyrässä, että joko se kello muka nyt jo soi. Aina työaamuna muistaa, että ei ois kannattanut edellisenä iltana kupata. Mutta jos ihmisen ainoa hiljainen hetki kupata on 9 jälkeen illalla, ei sitä aamun tuskaa edes muista.
Tiistai onkin mulla aina vain "puolikas" päivä. Mieheni vie nuorimman hoitoon kasiksi, ja isommat samalla pudottaa matkan varrella kouluun.
Itse haen (viimeiset 1,5 vuotta mun pomo ❤) päikkyläisen klo 12, ajelemme kotiin, ruokimme hevoset ja kissat ja menemme sisälle odottamaan koululaisia, jotka tulevat vähän ennen yhtä.
Lapset touhusivat omiaan, läksyjä, legoja, puhelimia ja tablettia. Itse opiskelin pari tuntia enkkua.
Olen yllättynyt miten reipas olen jaksanut olla ja opiskella pätkän melkein joka päivä heinäkuusta saakka. Oppimistulos: välttävä.
Tiistai on jumppapäivä.
Tein lapsille ruuan (mieheni oli vasta tulossa töistä) ja nappasin itse vain banaanin ja leivän, täydellä vatsalla jumppaamista en nimittäin suosittele. Jumpan loppumetreillä mulle tuli toooosi huono olo. Tehtiin lopuksi vatsalihas-liikkeitä aika monta, en tahtonut pystyä kunnolla tekemään.
Kävelymatka kotiin (alle kilsa) oli aika kurja, oksetti tosi paljon ja olo ihan voimaton. Ajattelin, josko johtui huonosta syönnistä. Ilta meni melko lailla peiton alla, kun ei tahtonut helpottaa.
Mies haki osan kanssa hevosille kuusia järsittäväksi ja osa oli 4h-kerhossa.
Illalla nelonen ei tahtonut millään saada unta, joten ilta meni yläkerrassa unen tuloa odotellen.
Se on joskus vaikeaa, se nukahtaminen.

Keskiviikko.
Viikon toinen vapaapäivä, aikalailla aamu ja aamupäivä samaa kaavaa kuin maanantainakin.
Perus keittiön siivousta ja pyykin pesua. Tuttuja ja turvallisia arkitöitä, vaikka niin puuduttavia välillä.
Käytiin viiskarin kanssa putsaamassa tarhat, ja parin päivän lusmuilu kostautuu heti! Puskin kolme kottarillista märkää skeidaa tunkiolle. Ei tarvi salille lähteä.
Ruuaksi tehtiin sitä myös niin tuttua ja turvallista ja ainakin yhden mielestä pahaa nakkikeittoa ja sitten lähdin kauppaan kolmen avustajan kera.
Hedelmiä, vihanneksia, leipää, juustoa, voita, kanaa, pyykinpesuainetta, kinkkusuikaleita, maitoja, jogurttia, ruokakermaa, omenamehua, kaakaojauhetta, kahvia ja lasten karkkipäivän karkit (joita valittiin yhtä kauan kuin muita ostoksia yhteensä).
Totesin, että onneksi meidän maitokaupan karkkihylly on niin lyhyt. Kuka kestää lähteä karkkiostoksille viiden lapsen kanssa isoihin kauppoihin, kun siinä lähikaupan kymmenen pussin välillä valitsemisessakin menee puoli tuntia?
Mies kotiutui normaalia myöhemmin, kun kävi pääkallopaikalla töissä.
Lapset tahtoivat että tehtäisiin torttuja, ja mehän tehtiin! Vinkkinä teille, ostakaa voitaikinaa torttutaikinan sijaan, tulee 10x paremmat tortut! Torttuja odotellessa luettiin Ellaa ja Patea vähän lisää.
Nakkikeitto vilahti vissiin liian nopeasti mahalaukun läpi, koska illalla oli muka niin nälkä ja teki mieli kunnon mättöä. Vedettiin kaksistaan kunnon mätöt, kun lapset saatiin hiljaiseksi.
Makkaraperunoita ei voita mikään!

Torstai.
Kello kilisi taas 5.45. Paitsi ettei se edes kilise kun mulla on pelkkä värinä päällä. Oon aika pro herääjä vaikka itse sanonkin.
Ulkona satoi vettä. Niin tylsää, täällä kerkes olla vähä aikaa jo niin ihana talvi.
Töissä oli melkoisen haipakka päivä, ja haipakkuus vielä vähän lisääntyi kun yksi uuneista otti lopputilin.
Suoraan sorvin äärestä rälläsin kirppikselle. Aa että, tein taas niin halpaan hintaan täyden pussillisen kampetta. Minusta on tullut näin vanhuuttani ihan mahoton tarjous -ja kirppishaukka, en raaskisi ostaa mitään uutena.
Isukki haki päiväkotilaisen ja minä hain kakkosen iltiksestä ja nelosen ja vitosen liikkarista (kutonen oli kotona ja repi seuraavia verkkareita kun ei päässyt liikkariin, koska tärähdys).
Ruoan jälkeen me vanhukset menimme hetkeksi pötköllemme ja ihan unessa ehdin käydä, ennen kun taas istuin auton rattiin ja vein nelosen pianotunnille. Siis pianovartille. Ihmettelen vieläkin, miten kukaan oppii vartissa mitään, mutta tyttö on ihan nollasta lähtenyt liikkelle ja on tämän syksyn aikana oppinut todella paljon, eli varttikin siis riittää mikäli maaperä on otollinen.
Mieheni oli päivällä imuroinut ja pessyt lattiat, joten mun osaksi lankesi vessojen pesu ja pintojen pyyhkiminen. Lapsiperheissä ei muuten kannata kumartua alle metriin, sillä siellä elää joku ihan oma elämä joka on täynnä mustia sormenjälkiä.
Jälleen oli päivä illassa ja iltapalat, pesut, pisut, hyvät yöt, pisut, juomiset, pisut, hyvät yöt, juomiset, pisut ja hyvät yöt.
Vihdoinkin hiljaista.
Vain lapsiperhejutut: kun on päivän kuunnellut ja katsonut sitä saikkaamista, saa ihan hyvällä omalla tunnolla, ilman syyllistymistä huokaista, vihdoinkin.

Perjantai.
Työpäivä. 6.30-16.30.
Tulin kotiin. Söin pitsaa. Maķaan viltin alla. Ehkä käyn lenkillä. Ehkä en. Pienin sai paketin vaatteita, ihana kun Zaralla on verkkokauppa.
Menen aikaisin nukkumaan. En aio kupata.
Koska huomenna samanmoinen päivä.
Eipä mulla muuta, huomiseen!

Lauantai.
Harvinaista herkkua, menin vasta kymmeneksi töihin. Hautajaispäivä.
Joskus sitä pysähtyy miettimään.
Me siellä seurakuntatalon keittiössä kokataan lihasoppaa, tehdään ne samat hommat mitä sata kertaa on aikaisemminkin tehty, tiskataan, keitetään kahvit, puhutaan ja hölötetään ja nauretaan.
Ja samaan aikaan oven toisella puolella ihmiset itkee, suree ja kaipaa sitä rakasta omaista kenet ovat menettäneet.
Siinä on jotenkin sellainen iso kuilu, elämän ja kuoleman välinen, naurun ja itkun välinen.
Toisinaan ajattelen ja toivon ettei mun tarvis olla koskaan siellä toisella puolella. Mahdotontahan se on. Tulipa hassu ajatuksen virta, mutta jotenkin vain tuli mieleen, että itselle se on VAIN työpäivä muiden joukossa, kun toisille se on yksi elämän tärkeimmistä päivistä.
Koittakaa saada kiinni!
Töistä suoraan (klo 18.30) ajoin kauppaan ostamaan kakkosen kaverisynttäri-herkut. Aatella, meidän Martti täyttää kahdeksan!
(Muuten, kutonen, vitonen, nelonen ja kakkonen tulee luokasta, ei iästä, jos oot miettiny, kuitenki oot miettiny)
Kotona odotti perus lauantai-illan sauna.
Miesväki kävi ensin ja me naikkoset seuraavana.
Luulin rentoutuvani lämpöisissä löylyissä, vaan erehdyin. Tytöt leikki petseillä uimakoulua.
Laitoin oikein cd:nkin päälle, mutta en voi kertoa esittäjää kun en kuullut sitä. Relax vaan teillekin!

Sunnuntai.
Nukuin aamulla kymmeneen! Yhtä soittoa. En muista milloin olisin viimeksi nukkunut noin pitkään.
Nahjusteltiin kotona aamupäivä ja syötiin lihakeittoa lounaaksi ja lähdettiin meidän kummipojan synttäreille.
Synttäreiltä suoraan (kävimme vain ruokkimassa hevoset välissä) ajoimme vielä iltakahville toiseen paikkaan.
Aika valmista kauraa oli porukka nukkumaan illalla, kyläily on rankkaa. Mutta niin kivaa ja voimaannuttavaa.

Sellainen viikko meillä. Aika perus.
Kiinnosteleeko teitä tämmöiset myweek myday jutut, vai onko ihan plääh.
Saa muutenkin laitella kommenttia, jos haluaisit lukea jotain tiettyä juttua.

Nyt aletaan valmistautumaan kakkosen 8v kaverisynttäreihin. Seuraavat kaksi tuntia vauhdikasta menoa 🥳

Rapakon takana osa 4

Kotiin.

Saskatoonan lentokentällä ei ole varmasti koskaan itketty niin paljon.
Minkä kyyneliltäni näin, ihmettelin, miksi pieni musta mies kulki meidän ympärillä moppi kädessä. Se kuivaili kyynelvirtoja, luulisin.

Kun eroat toisesta ihmisestä, etkä tiedä milloin näette uudelleen, näettekö ehkä koskaan, tuntuu kuin joku olisi kuollut.
Se ikävän tuska joka puristaa rintaa kun tiedät, että nyt on halattava, nyt on sanottava ne sanat. Hyvästit.
Ei haluaisi päästää irti, ei haluaisi kääntyä ympäri, ei haluaisi lähteä.
Mulla tulee itku silmään kun muistelen tätä.
Mutta lentokone ei odota.
Onneksi minulla on täällä Suomessa perhe ja rakkaat odottamassa mua, jos ei olisi niin sinne oisin jäänyt.

Meidän matka (siis minun ja veljeni) takaisin ei lähtenyt sujumaan parhaalla mahdollisella tavalla.
Ensinnäkin kone mistä yritettiin saada liput ulos, meni tottakai tilttiin. Siis kysyn vaan, miksi kaikki koneet aina tilttaa kun Sallalla ois asiaa?
No meidän onni oli, että virkailija tuli avuksi, hän nimittäin huomasi, että meillä ei olisi ollut Vancouverissa kuin 45min aikaa vaihtaa Frankfurtin koneeseen. Siellä oli joku sairaskohtaus ollut lennolla ja aikataulut sen takia sekaisin. Todettiin että ei todellakaan keretä. Ja virkailija totesi myös, että ei siinä ajassa kyllä keritä. Ehkä se näki sen meistä päällepäin.
No siinä me sitten odotettiin kun meidän tulkit (ei siis oltu vielä heitetty hyvästejä niin meillä oli suomentajat vielä messissä, luojan kiitos, muuten olisimme vieläkin siellä!) selvittivät virkailijan kanssa uutta lentoreittiä. Oli harvinaisen mukava ja ystävällinen asiakaspalveluhenkilö. Soitti aika monta puhelua ja järjesti meille liput Calgary-Pariisi-Helsinki reitin Vancouver-Frankfurt-Helsinki sijaan.

Niin me sitten istuimme Condorin kyytiin (kun veljeni ensin pyöriteltiin turvamiehen toimesta läpikotaisin, sekin vielä!) ja lensimme ensin pikku pyrähdyksen (käytännössä nousu ja lasku) Calgaryyn.
Siellä on muuten niin selvä kenttä, että sinne en minäkään eksy vaikkei oo navigaattoria mukana.
Calgaryssa odotettiin kolmisen tuntia ennen kun pitkä lento Pariisiin alkoi. (En oo tienny että niin isoa konetta voi edes olla olemassa, saatika että sellainen pysyy ilmassa.)
Aa että se on puuduttavaa.
Vaikka nukut pari tuntia, kuuntelet äänikirjaa, syöt, katsot elokuvaa ja vielä vähän nukut niin on siltikin vielä kolme tuntia jäljellä.

Pariisissa meitä odotti ihana helle.
Kanadasta lähtiessä oli ehkä +16 lämmintä, Ranskassa oli +35. Myös siellä lentokentällä.
Koska. Se. Koko. Lentokenttä. On. Yhtä. Ikkunaa!!
Ja se kenttä on ihan hirveä.
Jos edellinen kenttä ei tarvinnut navigaattoria niin tämä kenttä olisi tarvinut ainakin kolme.
Ja meillä oli terminaali hukassa.
Uuden reitin lipuissa oli vain portin numero eikä terminaalista mainittu mitään.
En tajua miksi ei heti kysytty siltä avustajaihmiseltä (sellainen joka pädin kans kulkee siellä kentällä ja auttaa sua jos ja kun olet siellä hukassa) sitä meidän terminaalin numeroa, vaan juoksimme hiki puserossa (koska plus kolmeviis, matkalaukut ja käsikassarat) etsimässä joltain hitsin taululta meidän lentoa.
Vähän vielä extrajännitystä teki se, että virkailija Saskatoonassa sanoi, että meidän laukkujen pitäISI mennä suoraan Helsinkiin. No ei mennyt. Onneksi olimme fiksuja ja tarrauduimme siihen ISIiin ja varalta käytiin tsekkaan laukkuhihnat. Siellähän ne nahkainen ja pinkki pyörivät pois tiekseen ja pyörisivät siellä edelleen, mikäli emme olisi olleet niin epäluuloisia ISIä kohtaan.
No tähänhän tuhlautui tottakai meidän terminaalinmetsästys-aikaa rutkasti, joten kun vihdoin huristettiin metrolla kakkosterminaalia kohti, niin kello oli jo huolestuttavan paljon.
(En vaan pääse yli siitä, että kansainvälisillä kentillä siirytään terminaalista toiseen bussilla tai metrolla. En vaan kestä. Kun täällä meilläpäin kuljetaan vielä hevoskärryillä ja suksilla. No eeei silti ihan. Mutta ei sitä voi kieltää, etteikö oltais hiukan syrjässä sivistyksen parista täällä maalla.)
Kaiken huippu oli se, että kun olisin vaivautunut tai siis ehtinyt, laittaa wi-fin päälle ja avata watsappin niin olisin sieltä löytänyt sen surkean terminaalin numeron. Mieheni nimittäin täällä kotona oli tsekkaillut meidän reittiä puhelimelta (kaikkea sitä!) ja sieltä näki sen terminaalin, portin ja kaikki ja oli mulle sen viestillä laittanut. Mutta kun, oli niin hiki ja kiire, etten ehtiny kattoa.

Siinä vaiheessa kun selvittiin uudelleen kaikista toimenpiteistä ennen porttia, ja istahdimme oikean oviaukon kohdalle odottamaan lennon lähtemistä Helsinkiin, oltiin ihan kuolleita.
Ihan sekaisin aikaerosta, valvomisesta, juoksemisesta, nälästä ja janosta.
No sen verran me siinä ehdittiinkin olla, että vessa tsekkaus ja vesipullon osto, ja sit noustiinkin jo koneeseen.
Voin kertoa ettei siinä montaa minuuttia aikaa jäänyt odotteluun, eikä jäänyt paljon rakkauden kaupungista lastenlapsille kerrottavaa. Tai jäihän siitä itseasiassa aika paljonkin!

Itku meinasi päästä siinä vaiheessa, kun lentoemäntä toivotti tervetulleeksi Suomeksi.
Oi Taaton maa ja maamon kieli.
Kun on kolme viikkoa kuunnellut puhetta englanniksi, ja suurimman osan ajasta ollut pihalla kuin lumiukko, niin ensimmäisen suomenkielisen sanan kuullessaan tekee mieli pussata puhujaa.

Viimeinen pari tuntia ei tuntunut enää missään. Niin tiedettiin että just ollaan kotona!
Mun mies tuli hakemaan meidät, mikä oli huippu juttu, koska muuten olisimme joutuneet vielä olla yö lentokentällä ja vasta aamujunalla matkata pohjoiseen.
En muista automatkasta mitään.
Kai se pitää paikkansa, että kun on väsynyt se vastaa jonkun asteista humalatilaa.
Olimme puoli neljän maissa yöllä kotona.
En edes omassa sängyssä saanut heti unta, olin niin sekaisin.
Meidän lapset olivat mummulassa sen yön ja mieheni haki heidät vasta puolen päivän maissa kotiin. Koska hehän olisivat toki herättäneet minut kolmen tunnin unien jälkeen kello seitsemän.

Ei voi edes muistaa sitä riemua kun nähtiin lasten kanssa. Tuntui et he oli jokainen kasvaneet ja ihan ruskettuneita ja ihan niin rakkaita kun olin ikävöidessäni ajatellutkin ❤
Vähänkö sitä pitkän eron jälkeen osaakin arvostaa kotona oloa ja sitä perhettä ja touhua siinä, kun se helposti arjen puurtamisessa käy vähän itsestäänselvyydeksi.

Hän ei millään olisi antanut äitin nukkua jetlagia pois. Kun halusi viereen ja iholle ja kiinni ensimmäisen viikon 24/7.
Kuvassa hän taitaa yrittää saada yhtä nuutunutta olemusta itselleen kuin mammallaan.
Pienemmälle ero oli näkyvimmin rankka.
Hän on niin äitin tyttö.

Siinä sitä sitten jälleen parina päivänä otettiin vähän useammin lepiä, mutta kaikkinensa itse aikaerot eivät juurikaan tuntuneet niin paljon missään mitä kaikki puhuivat.
Matkustaminen on tosi rankkaa, mutta aikaerosta selviää kyllä, kun lähtee sitä reippaasti vain heti kääntämään. Herää niinku Suomessa herätään ja menee nukkumaan kun yleensä menee, ei se sen kummempaa.
Hyvin jaksoi loppuviikosta lähteä taas reissuun.

Tää matka on ollut unohtumaton.
Miten monta kertaa sitä on mielessä palannut sinne kauas. Ja miten monta kertaa on tullut ikävä ❤
Uutta reissua odotellessa, toivon todella ettei siihen menisi niin kauan kuin tähän ekaan.
Ja tottakai me halutaan joskus lähteä sinne koko perhe. Eihän meiltä oo ku palttiarallaa seittemän tonttua lentoliput.
Saa olla meinaan vähä isompi sukan varsi käytössä.

Mikä on sun ikimuistoisin matka?

Ps. Kuvat ovat Calgary Towerista. Käymisen arvoinen paikka, jos siellä päin pyörit.
180m korkeudessa lasilattian päällä seisominen on ehkä sairainta mitä oon koskaan kokenut!