Rapakon takana osa 4

Kotiin.

Saskatoonan lentokentällä ei ole varmasti koskaan itketty niin paljon.
Minkä kyyneliltäni näin, ihmettelin, miksi pieni musta mies kulki meidän ympärillä moppi kädessä. Se kuivaili kyynelvirtoja, luulisin.

Kun eroat toisesta ihmisestä, etkä tiedä milloin näette uudelleen, näettekö ehkä koskaan, tuntuu kuin joku olisi kuollut.
Se ikävän tuska joka puristaa rintaa kun tiedät, että nyt on halattava, nyt on sanottava ne sanat. Hyvästit.
Ei haluaisi päästää irti, ei haluaisi kääntyä ympäri, ei haluaisi lähteä.
Mulla tulee itku silmään kun muistelen tätä.
Mutta lentokone ei odota.
Onneksi minulla on täällä Suomessa perhe ja rakkaat odottamassa mua, jos ei olisi niin sinne oisin jäänyt.

Meidän matka (siis minun ja veljeni) takaisin ei lähtenyt sujumaan parhaalla mahdollisella tavalla.
Ensinnäkin kone mistä yritettiin saada liput ulos, meni tottakai tilttiin. Siis kysyn vaan, miksi kaikki koneet aina tilttaa kun Sallalla ois asiaa?
No meidän onni oli, että virkailija tuli avuksi, hän nimittäin huomasi, että meillä ei olisi ollut Vancouverissa kuin 45min aikaa vaihtaa Frankfurtin koneeseen. Siellä oli joku sairaskohtaus ollut lennolla ja aikataulut sen takia sekaisin. Todettiin että ei todellakaan keretä. Ja virkailija totesi myös, että ei siinä ajassa kyllä keritä. Ehkä se näki sen meistä päällepäin.
No siinä me sitten odotettiin kun meidän tulkit (ei siis oltu vielä heitetty hyvästejä niin meillä oli suomentajat vielä messissä, luojan kiitos, muuten olisimme vieläkin siellä!) selvittivät virkailijan kanssa uutta lentoreittiä. Oli harvinaisen mukava ja ystävällinen asiakaspalveluhenkilö. Soitti aika monta puhelua ja järjesti meille liput Calgary-Pariisi-Helsinki reitin Vancouver-Frankfurt-Helsinki sijaan.

Niin me sitten istuimme Condorin kyytiin (kun veljeni ensin pyöriteltiin turvamiehen toimesta läpikotaisin, sekin vielä!) ja lensimme ensin pikku pyrähdyksen (käytännössä nousu ja lasku) Calgaryyn.
Siellä on muuten niin selvä kenttä, että sinne en minäkään eksy vaikkei oo navigaattoria mukana.
Calgaryssa odotettiin kolmisen tuntia ennen kun pitkä lento Pariisiin alkoi. (En oo tienny että niin isoa konetta voi edes olla olemassa, saatika että sellainen pysyy ilmassa.)
Aa että se on puuduttavaa.
Vaikka nukut pari tuntia, kuuntelet äänikirjaa, syöt, katsot elokuvaa ja vielä vähän nukut niin on siltikin vielä kolme tuntia jäljellä.

Pariisissa meitä odotti ihana helle.
Kanadasta lähtiessä oli ehkä +16 lämmintä, Ranskassa oli +35. Myös siellä lentokentällä.
Koska. Se. Koko. Lentokenttä. On. Yhtä. Ikkunaa!!
Ja se kenttä on ihan hirveä.
Jos edellinen kenttä ei tarvinnut navigaattoria niin tämä kenttä olisi tarvinut ainakin kolme.
Ja meillä oli terminaali hukassa.
Uuden reitin lipuissa oli vain portin numero eikä terminaalista mainittu mitään.
En tajua miksi ei heti kysytty siltä avustajaihmiseltä (sellainen joka pädin kans kulkee siellä kentällä ja auttaa sua jos ja kun olet siellä hukassa) sitä meidän terminaalin numeroa, vaan juoksimme hiki puserossa (koska plus kolmeviis, matkalaukut ja käsikassarat) etsimässä joltain hitsin taululta meidän lentoa.
Vähän vielä extrajännitystä teki se, että virkailija Saskatoonassa sanoi, että meidän laukkujen pitäISI mennä suoraan Helsinkiin. No ei mennyt. Onneksi olimme fiksuja ja tarrauduimme siihen ISIiin ja varalta käytiin tsekkaan laukkuhihnat. Siellähän ne nahkainen ja pinkki pyörivät pois tiekseen ja pyörisivät siellä edelleen, mikäli emme olisi olleet niin epäluuloisia ISIä kohtaan.
No tähänhän tuhlautui tottakai meidän terminaalinmetsästys-aikaa rutkasti, joten kun vihdoin huristettiin metrolla kakkosterminaalia kohti, niin kello oli jo huolestuttavan paljon.
(En vaan pääse yli siitä, että kansainvälisillä kentillä siirytään terminaalista toiseen bussilla tai metrolla. En vaan kestä. Kun täällä meilläpäin kuljetaan vielä hevoskärryillä ja suksilla. No eeei silti ihan. Mutta ei sitä voi kieltää, etteikö oltais hiukan syrjässä sivistyksen parista täällä maalla.)
Kaiken huippu oli se, että kun olisin vaivautunut tai siis ehtinyt, laittaa wi-fin päälle ja avata watsappin niin olisin sieltä löytänyt sen surkean terminaalin numeron. Mieheni nimittäin täällä kotona oli tsekkaillut meidän reittiä puhelimelta (kaikkea sitä!) ja sieltä näki sen terminaalin, portin ja kaikki ja oli mulle sen viestillä laittanut. Mutta kun, oli niin hiki ja kiire, etten ehtiny kattoa.

Siinä vaiheessa kun selvittiin uudelleen kaikista toimenpiteistä ennen porttia, ja istahdimme oikean oviaukon kohdalle odottamaan lennon lähtemistä Helsinkiin, oltiin ihan kuolleita.
Ihan sekaisin aikaerosta, valvomisesta, juoksemisesta, nälästä ja janosta.
No sen verran me siinä ehdittiinkin olla, että vessa tsekkaus ja vesipullon osto, ja sit noustiinkin jo koneeseen.
Voin kertoa ettei siinä montaa minuuttia aikaa jäänyt odotteluun, eikä jäänyt paljon rakkauden kaupungista lastenlapsille kerrottavaa. Tai jäihän siitä itseasiassa aika paljonkin!

Itku meinasi päästä siinä vaiheessa, kun lentoemäntä toivotti tervetulleeksi Suomeksi.
Oi Taaton maa ja maamon kieli.
Kun on kolme viikkoa kuunnellut puhetta englanniksi, ja suurimman osan ajasta ollut pihalla kuin lumiukko, niin ensimmäisen suomenkielisen sanan kuullessaan tekee mieli pussata puhujaa.

Viimeinen pari tuntia ei tuntunut enää missään. Niin tiedettiin että just ollaan kotona!
Mun mies tuli hakemaan meidät, mikä oli huippu juttu, koska muuten olisimme joutuneet vielä olla yö lentokentällä ja vasta aamujunalla matkata pohjoiseen.
En muista automatkasta mitään.
Kai se pitää paikkansa, että kun on väsynyt se vastaa jonkun asteista humalatilaa.
Olimme puoli neljän maissa yöllä kotona.
En edes omassa sängyssä saanut heti unta, olin niin sekaisin.
Meidän lapset olivat mummulassa sen yön ja mieheni haki heidät vasta puolen päivän maissa kotiin. Koska hehän olisivat toki herättäneet minut kolmen tunnin unien jälkeen kello seitsemän.

Ei voi edes muistaa sitä riemua kun nähtiin lasten kanssa. Tuntui et he oli jokainen kasvaneet ja ihan ruskettuneita ja ihan niin rakkaita kun olin ikävöidessäni ajatellutkin ❤
Vähänkö sitä pitkän eron jälkeen osaakin arvostaa kotona oloa ja sitä perhettä ja touhua siinä, kun se helposti arjen puurtamisessa käy vähän itsestäänselvyydeksi.

Hän ei millään olisi antanut äitin nukkua jetlagia pois. Kun halusi viereen ja iholle ja kiinni ensimmäisen viikon 24/7.
Kuvassa hän taitaa yrittää saada yhtä nuutunutta olemusta itselleen kuin mammallaan.
Pienemmälle ero oli näkyvimmin rankka.
Hän on niin äitin tyttö.

Siinä sitä sitten jälleen parina päivänä otettiin vähän useammin lepiä, mutta kaikkinensa itse aikaerot eivät juurikaan tuntuneet niin paljon missään mitä kaikki puhuivat.
Matkustaminen on tosi rankkaa, mutta aikaerosta selviää kyllä, kun lähtee sitä reippaasti vain heti kääntämään. Herää niinku Suomessa herätään ja menee nukkumaan kun yleensä menee, ei se sen kummempaa.
Hyvin jaksoi loppuviikosta lähteä taas reissuun.

Tää matka on ollut unohtumaton.
Miten monta kertaa sitä on mielessä palannut sinne kauas. Ja miten monta kertaa on tullut ikävä ❤
Uutta reissua odotellessa, toivon todella ettei siihen menisi niin kauan kuin tähän ekaan.
Ja tottakai me halutaan joskus lähteä sinne koko perhe. Eihän meiltä oo ku palttiarallaa seittemän tonttua lentoliput.
Saa olla meinaan vähä isompi sukan varsi käytössä.

Mikä on sun ikimuistoisin matka?

Ps. Kuvat ovat Calgary Towerista. Käymisen arvoinen paikka, jos siellä päin pyörit.
180m korkeudessa lasilattian päällä seisominen on ehkä sairainta mitä oon koskaan kokenut!