Hiotaan särmiä

Aina sanotaan, että avioliiton kestävyyttä mitataan talon rakentamisella. Me ollaan rakennettu kaksi ja remontoitu yksi. Lisäksi ollaan kasattu suitsia (se on lähes yhtä kova koitos kuin raksa).
Nyt meidän kestävyys-listassa on kolmaskin kohta: Piparkakkutalo, joka tieten voidaan eräänlaiseksi raksaksi nimetä.

Kaikkihan me tiedetään, että leivonta on todellakin rakettitiedettä.
Jotkut leipomukset on niin tarkkoja onnistumisesta, että heitä kohtaan ei voi edes katsoa kun jo ollaan niin lätsähtäneitä ja levinneitä. Ei ole mikään niin raivostuttavaa, kun katsoa uunissa olevaa luomusta, joka näyttää pilaversiolta siitä, mitä sen kuuluisi olla.

Mulla on joku niin huono karma kotona leipomisessa. Töissä on niin selvää se homma. Kaapeista löytyy aina kaikki tarvittavat aineet (koska kotona kun leivon, niin vaikka tavaan reseptit etu- ja takaperin, niin aina puuttuu yks kanamuna tai leivinjauhe, ja menee moti heti siinä vaiheessa kun pitää lähteä kauppaan).
Töissä hyvin harvoin mikään menee totaalisesti pieleen, mutta kotona tehdessä aina jotain. Milloin uuni temppuilee ja paistotulos on ihan kökkö, milloin talousvaaka temppuilee ja jauhomäärä on väärin jne.

Juurikin tuo vaaka ja jauhomäärä meinasi koitua meidän pipareiden kohtaloksi.
Tein taikinan edellisenä iltana (johon piti muuten kipaista hakemaan munia työpaikalta), katsoin heti jo lähteissä, että näyttääpä vähän vähältä jauhot ja taikina aika notkealta. Lisäsin jauhoja, mutta totesin seuraavana aamuna kun noolasin taikinaa, että just, tää tarttuu niin pöytään kiinni.
Ja sehän tarttui.

Säälin mun lapsia.
Vaikka he urheasti kehuivat ja tsemppasivat, kun räävin sitkeää taikinaa pöydästä irti ihan muina tyyneinä. Oikeasti teki mieli heittää seinään se taikina, mutta enpä viitsinyt kun tiesin että se ei lähde irti ilman painepesuria.
Nooh, piparit saatiin leivottua parin jauhopussin avustuksella ja kun oikein soosaa kuorrutetta ja koristeita niin ne oli ihan pipareiden näköisiä. Ja ennen kaikkea makuisia.

Ps. Ne ei oo palaneita, muokattuja vain.

Mieheni suunnitteli insinöörinä (tämmöistä varten kouluttautuneena) piparkakkuheppatarhan.
Leikkasi kaavat pahvista ja visioi täyttä päätä.
En päästänyt häntä lötkötaikinan kimppuun, koska se olisi ollut ihan katastrofi, joten käytiin ostamassa valmistaikinaa, josta onnistumisprosentti on huomattavasti korkeampi kuin itsetehdystä.

Olen varmaan ennenkin kehuskellut, miten balanssissa ja hyvässä harmonisessa yhteisymmärryksessä meillä tämmöiset toimenpiteet yleensä tapahtuu.
Kilvan ylistimme toisiamme, kun ainoa erimielisyys syntyi kaupan irtokarkkihyllyllä kun molempien visuaalinen silmä osoitti ihan eri suuntaan.
Mutta kuin parisuhde-oppikirjan mukaan, me tulimme toisiamme puolitiehen vastaan, hioimme toistemme särmiä ja teimme kompromissin ja pääsimme ihan vain vähän hiiltyneinä ulos kaupasta. Ajattelin, että tässä on niin tsunamin ainekset kasassa, mutta olin niin väärässä kerrankin.

Kotona alkoi sitten rakentaminen.
Mieheni kauli ja leipoi ja paistoi. Minä tulin kuvioihin vasta kasaamisvaiheessa.
Oikeasti olen niin ylpeä, ettei olla vielä erottu, vaikka kaupan leivontaliima oli ihan pyllystä, eikä liimannut mitään ja vaikka sula sokeri venyi pitkin keittiötä ja joku vielä liimasi yhden seinänkin vähän vääriin uriin. Ja me olimme ihan jalat risti-istunnassa että uuummmmm.

Lopputulos on mielestäni meidän tasoiselle  yhteistyölle tosi hieno.
Mitä sitten vaikka leipuri-kondiittorin pikeeri valui kuin jätkän räkä alas heinämökin kattoa ja hieno ajatus laku-aidoista ja snöre-sähkölangoista ei ihan toiminut ja aiheutti erinäisiä tuhinoita.
Pitää vain nyt muistaa, että muuten piparihässäkän voi syödä, mutta nuo coctail-tikut voi vähän pistellä mennessään.

Ps. Psyllium-kuurin tarvis joku kun noin on vatta löysällä. Jos on vaikka hiekkaa syöny.