Rapakon takana osa 3

Tää oli yksi mun elämäni mahtavimmista kokemuksista. Niitä on muuten ehkä noin tuhat.
En ehkä koskaan elämässäni ole nähnyt näin hienoa ja mykistävää paikkaa. Ja tässä kohtaa niin pätee se, että kuvat ei kerro puoliakaan paikan kauneudesta. Se pitää meinaan nähä ite!

Meidän vuorireissu alkoi ensin hikisen puuduttavalla automatkalla Saskatoonasta Calgaryyn, vaatimattomat 500km.
Kanadassa välimatkat ovat ihan jäätäviä. Opin kolmen viikon olemisen jälkeen todellakin arvostamaan Suomessa ajettavia pikku pyrähdyksiä, enää en vingu sadan kilometrin matkaa ihan liian pitkäksi lähteä ajamaan.

Me täällä maalla ollaan niin pussissa kasvaneita, että en ollut kuullutkaan mäkkärin aamupalasta! Meillä keitetään puuroa.
No mäkkäristä me nyt kuitenkin napattiin munapekonijotkusysteemit, smoothiet ja kahvit lennosta ja lähdettiin ajamaan.
Maisemat ovat huikeat!
Pelkkää preeriaa niin kauas kun silmä kantaa. Yksi pienen pieni puu näkyi horisontissa ja thats it. Tuli ikävä metsään.

Calgaryssa majoituttiin hotelliin.
Päivä meni matkustaessa, joten emme enää sinä päivänä ajaneet vuorille asti, johon tulee matkaa Calgarysta vielä noin 150km. Puuh.
Tottakai me hameväki oltiin ihan innosta vinkuen kauppoihin lähdössä saman tien, eli ajoimme paikalliseen pikku ostariin shoppailemaan. Jep. Pikkupikku rakennus jossa muutama pikku liike.
Miten paljon maailmassa voi oikeasti olla kauppoja, ja niissä ihmisiä?

Seuraavana päivänä starttasimme kohti Banffia. Pikku kylää, tai saattoi se olla kaupunkikin, jossa sijaitsevat nämä järvet ja rinteet missä kiivettiin.
Lake Louise oli ensimmäinen paikka mihin, ootas, yritettiin päästä!!
Paikat oli niin täynnä pikkukiinalaisia, että jouduttiin jättämään auto parkkiin aika kauas ja kulkemaan bussilla vuoren juurelle.
Siis turisteja oli valtavasti! Vilkkaimpaan sesonkiaikaan päivässä kävijöitä voi olla jopa 15 000!! Kyllä, jouduin tarkistamaan faktan kaks kertaa, ihan oikeasti PÄIVÄSSÄ!
Sillä niitä mini-ihmisiä olikin bussit ja vessat ja rinteet täynnä. Heittämällä Kiinalaisten suosituin turistikohde, täytyy olla.

Aikamme saikattuamme, pääsimme vihdoin polun päähän, josta alkoi nousu kohti pientä teetupaa, joka oli meidän päämäärä. Nousua oli yhteensä 3,6km pituutta ja korkeutta noin 400m.
Sai siinä hikoilla ja puuskuttaa. Eihän sitä tämmöinen Keski-Pohjanmaan tasamaahan tottunut tallaaja meinannut henkeä saada.
Mutta kaikki se kauneus!! Kannatti hikoilla ja hyperventiloida!

Ylhäällä odotti kaunis vuorijärvi, joka oli osittain jäässä vielä. Käytännössä järvet eivät edes sula ennen kesäkuuta, ja me käytiin siellä kesäkuussa. Ylhäällä oli aika kylmä ja luntakin paikoittain. Lunta saattaa sataa ihan ympäri vuoden.
Vedet näissä järvissä on jotain käsittämätöntä. Ihan turkoosin sinistä. Omat poikaset vähän epäilivät kuvieni aitoutta, mutta juu en oo editoinu enkä meditoinu, en ees tiiä mitä se on.

Hauska yksityiskohta oli muuten hevosenpaskakasat polulla. Ylös teetuvalle viedään paljon tavaraa hevosten avulla. Isoimpia tavara määriä tiputellaan ilmasta käsin ennen turistikauden alkua.
Kiitos wikipedia!

Ainahan sitä luulis, että alaspäin on helppo tulla? Mutta kokeileppa aika jyrkkää mäkeä lasettaa alas pistämällä koko ajan jaloilla vastaan, ettet pyöri vahingossa alas. Auettä sattuis.
Polullakin muuten ne pienet ihmiset meni hullun lujaa ylös ja ainaki yhtä lujaa alas. Hirveen reippaita. Me suomalaiset kontattiin ylös ja ryömittiin alas ku alko niin pahasti hapottaa.
Seuraavana aamuna piti hotellin henkilökunnan tulla vinssaamaan porukka ylös sängyistä.

Kun järvet oli nähty, porukka halusi vielä nähdä ikijäät!
Mää en halunnu nähä enää mitään. Olin ihan poikki ja jäässä ja alkoi vielä sataa vettäkin taivaan täydeltä. Mulla meni moti ja istuin babyn kanssa autossa, ja todennäköisesti menetin yhden hienon hetken elämästäni.
Kaikilla oli hirveä nälkä ja meillä oli retkigrilli auton peräkontissa mukana, ihanaa idyllistä grillaushetkeä varten.
Eli ts. syötiin autossa lämmöt täysillä märkää nakkia ja kostunutta kylmää sämpylää kurkkusalaatilla. Tuntui kuin olisi istunut viiden tähden ravintolassa, maistui niin hyvälle.
Vieläkin ihmettelen, että minäkö se tosiaan olen istunut ikijään parkkipaikalla märkä hodari kädessä? Mieletöntä!

Aika hauskaa muuten, että mun piti elää kolkytkolme vuotiaaksi ja matkata maailman toiselle laidalle, että näkisin karhun! Tai karhuja!
Ja tietysti tulin muina turisteina pois autostakin, että saisin vähän paremman kuvan ja videon. Mutta niin siellä muutkin turistit (kiinalaiset) tekee! Oikein lapset ja mummit ja kummitkin otetaan kuviin mukaan. Hullua.
Oikeasti olin toinen takajalka autossa koko ajan valmiina pakenemaan jos karhu päättääkin kiinnostua märästä hodarituristista.
Ei se kiinnostunut. Sain hienon videon.

Sitten me vielä seuraavana päivänä shoppailtiin vähän lisää, vähän isommassa kauppakeskuksessa, missä oli vähän vielä enempi kauppoja. Ja silti ostin housut henkkamaukalta (Eihän sitä nyt, ainahan minä nyt, tuttu ja turvallinen, perus suomalainen juntti tässä terve).

Ajomatka oli jälleen kerran super puuduttava, mutta jollain tavalla niistä autossa istumisista nautti täysillä. Ehdittiin rauhassa puhua ja puhua ja puhua. Ja sitä puhetta muuten meidän sakissa piisaa.
Kotimatkalla meidän kyydissä oli Hedbergin Samikin. Kyllä se jaksoi naurattaa koko kuus tuntia. Se on niin hauska poika se Sami.

Tässä teille siis lyhykäisyydessään (tai pitkisyydessään) meidän vuorenvalloitus.
Haaveeksi jäi, että joskus päästäisiin käymään tuolla yhdessä mun perheen kanssa ❤
Sitä odotellessa, voin vain palata näihin kuviin uudelleen ja uudelleen. Kalliovuoret, teitte minuun vaikutuksen!