Tukkakriisi

Oon kriiseilly aina mun hiuksia.
Toki hirveesti kaikkea muutakin omassa ulkonäössä, mutta eniten hiuksia.
Luonnonkiharat ja yksi pyörre toisella puolella päätä, eipä siinä muuta tarvitakaan kun katsoo peilistä, tuntuu niin kuin pöllö ois pesinyt päähän.

En tajua miten olen kestänyt elää kakstuhattaluvun tälle puolelle ilman suoristusrautaa.
Olen ehkä eniten kiitollinen sille ihmiselle ikinä, kuka sen keksi. Ehdottomasti ansioristin paikka ja kutsu linnanjuhliin ja kättelyjonoon heti veteraanien jälkeen.

Suoristusrauta siis paransi mun elämänlaatua huomattavasti.
Mutta ei ne kiharat ja se pyörre sieltä mihinkään ole poistuneet, eivätkä poistu ennen kun vetelee siiliksi.
Harmi kun meikäläisestä ei oo sellaiseen revittelyyn ollut ikinä.

Eli toisin sanoen, aina kun astun ulko-ovesta ulos, mun hiukset on suorat.
Toki iki ihana talvi pelastaa niin paljon, kun juoksevia asioita voi hyvin hoitaa pipo päässä.
Tämä syy ja ampiaisten poissaolo ovat syitä miksi rakastan talvea. Pipo kiitos, ampparit ei kiitos.

Tää luonnonkihara-homma nousi ihan uusiin sfääreihin, kun joku keksi alkaa liottaan pellavansiemeniä ja puristelemaan niitä sukkiksien läpi.
Ei oo mun juttu, oon ihan liian laiska kosteuttamaan, pesemään, kuivaamaan, pyörittelemään itseni vanhaan teepaitaan viikoksi ja tosiaan puristelemaan sukkahousuja. Kenellä sellaiseen on edes aikaa?
Ehkä minä joskus innostun.

Sitten kävi vuosi takaperin sellainen juttu, että mun hiukset alkoivat varista päästä.
Kourallinen suihkun jälkeen viemärissä, tai siis siinä ritilällä, kourallinen harjasta, kourallinen paidasta, piposta ja ylipäätään joka paikasta. Oikeasti ihan säikähdin, että mikä mulla on.
Oon kokeillut siihenkin kaiken mahdollisen, mutta en voi sanoa että mikään olisi huomattavasti tehonnut hyvin. Jatkan etsimistä. Saa antaa vinkkiä.
Eli siis sen lisäksi, että minulla on luonnonkihara, sain myös kaupan päälle harvenevat haituvat.
Tukkani on kirjaimellisesti hamppu.

Joskus tuntuu, että vedän ihan överiksi, otan niin tiukan kiharan että soi.
Mutta aina jänistän enkä uskalla tehdä mitään radikaalia muutosta, kuitenkin kaikki menee pieleen ja joudun sirkukseen pelleksi.

Toistaiseksi, kuten viimeiset kymmenen vuotta ainakin, tyydyn kotipäivinä siihen, että hiukset elävät omaa elämäänsä ja parempaan hetkeen tuhoan ne vähätkin haivenet puristamalla niitä kahden kuuman raudan välissä.

Ps. Mun tytär hiillostaa mua hänen kanssaan kampaajalle leikkauttamaan polkkatukan.
Aattelin vaan mielikuvaa luonnonkihara+pyörre+polkka. En oo varannu vielä aikaa.