Ratissa

Olen nyt ajellut taas autoa lokakuusta saakka.
Ja olen nauttinut ja iloinnut joka ikisestä kilometristä.
Yksi ja puoli vuotta on pitkä aika olla irti auton ratista.

En ole ollut koskaan mikään hääppöinen kuski. Olen suoriutunut aina paikasta aa paikkaan bee, suoraa tasaista reittiä. Hyvä minä.
Kaikki muu, mikä liittyy sen suoran tien ulkopuolelle, on ehdottomasti pois mukavuusalueeltani.
Eli peruuttaminen, parkkeeraaminen, parkkihallit, liukkaat ja huonot tiet, ohitukset ja joku peräkoukussa roikkuen.
Siksipä voitte uskoa, että kun sain ajokorttini takaisin, mua jännitti lähteä tien päälle!

En ihan malttanut odottaa siihen asti kun kortti oli taskussa,  vaan rikoin urakalla lakia ja kävin vähän pärtsäämässä meidän pikkutiellä.
Vähänkö oli rikollinen olo.
Kun sitten sain kortin käteeni, ajoin kyllä heti kaupungista kotiin, mieheni vänkärin paikalla.
Sitä varmasti jänskätti yhtä paljon kuin muakin. Tai ainakin se puristi penkkiä rystyset valkoisena. Hähää. No ei oikeasti.

En ole koskaan saanut ylinopeussakkoja.
Paremminkin kuulun niihin, ketä sakotetaan alinopeudesta. Körryttelen menemään muina mummoina seitsemääkymppiä, varmassa vara parempi.
Itse asiassa mua alkaa aina vähän kuumottaa ajatus, että pitää ajaa satasta tai lujempaa.
Jälki on aina pahempaa, mitä kovempi on nopeus. JOS jotain pian kävisikin.
On siinä iso vastuu ottaa porukkaa kyytiin, en halua ajatella että saisin kohtauksen ratissa, mutta ei sille mitään voi etteikö se siellä takaraivossa kummittele.
Näinkin tässä yhtenä yönä unta, että sain epilepsiakohtauksen ajaessa, olin tajuissani mutta en pystynyt liikkumaan. Heräsin hikimärkänä ja paniikissa. Mun pahin pelko ever.

Inhoan parkkeerausta.
Parkkisakkoja on rapsahdellut sitten ylinopeussakkojenkin edestä. Oon vain niin heikki huoleton, että en vain muista laittaa tai katson ajan jotenkin väärin. Ei kiva.
Olen peruuttanut parinkin autonperän lyttyyn ja ai että on aina voittaja olo!
Jännitän kauppojen pihoja ja parkkihalleja ihan sikana. Tää mun oma pirssi on tämmönen aika pikkanen, vaikka farmari onkin, joten tällä selviää aika hyvin, mutta auta armias jos mun pitää tuolla meidän maasturilla lähteä isoon liikenteeseen ja ahtaisiin parkkiruutuihin niin ei, ihan kuoleman paikka. Oon aina se reppana, joka jättää auton sinne perimmäiseen nurkkaan, ettei vain kolhi ketään.
Miten sää tommosella laivalla herttinen mihinkään parkkihalliin menet, kun jo sisääntuloaukko hipoo kylkiä! Puhumattakaan, että ne parkkiruudut on tarkoitettu mopoautoille tai sähköpyörätuoleille. Jos onnistun pääsemään ruutuun a) ilman että kolhin naapuriautoja tai b) etten rysäytä seinään, niin pois en ainakaan pääse, muuta kuin purkamalla koko rakennuksen.

En ole koskaan vetänyt auton perässä mitään.
Ja jos ei kukaan pyssyllä uhkaa, tuskin vedänkään.
Saan paniikkikohtauksen kun ajattelinkin, että pitäisi hevonen tai kaksi laittaa koppiin ja lähteä ajamaan.
Peräkärrystä EHKÄ selviäisin. Paino sanalla ehkä.

Yleensä jos yhdessä lähdetään, niin mieheni ajaa. Se on varmaan joku alkukantainen juttu, oikein tasa-arvoa parhaimmillaan, että mies siellä ratin takana istuu.
Onhan siinä vähän semmoiset onko-tuo-sun-mies-päissään fibat, jos nainen ajaa ja mies istuu vänkärissä. Vaikka ihan tyhmä ajatus 😁

Kaiken kaikkiaan, ihanaa on ollut taas ajaa, ja ei ole tarvinnut kieltävää vastausta antaa kun joku on ollut kyytiä vailla.
Toivon, että saan ajaa edelleen, ja pitkään.