Kyllästyttää

Joskus, kun olin pieni, kadehdin aina niitä kenellä oli omia hevosia.
Pikku-Salla olisi antanut koko elämänsä siitä edestä, että ponin-osto papereissa ois lukenu oma (tai oman iskän) nimi.
Elin hevoshaaveista, hevoskirjoista ja niistä kerroista kun pääsin hoitamaan ja ratsastamaan.

Nyt kun hevosia on ollut omassa pihassa 3,5 vuotta, huomaan, että hevosen omistajuus ei niin sanotusti tunnu missään. Siihen siis niin turtuu ja tottuu ja siitä tulee elämäntapa, että se äärimmäinen hehkutus ja tuska on enää lapsuuden muisto vain.

Huomaan tämän myös omista lapsistani.
He rakastaa poneja kaikki ihan tosi paljon, mutta se ei oo heille mikään niin älytön juttu.
Kaverit on silleen ihan et, vitsi teillä on hevosia, ihanaa ja voi että oispa mullakin.
Ja meidän lapset on silleen, no joo onpa siistiä 😁
En tiedä ymmärrättekö pointtiani.

Olin lapsena aina valmiina lähdössä tekemään tallihommia, onnesta soikeana olin kun saatiin viedä ja tuoda hevosia ulkoa sisälle. Niitä olisi rapannut ja ruopsuttanut karvattomaksi vain siitä ilosta kun sai harjata.
Ja ne kerrat kun sai ratsastaa, olivat maailman hienointa ikinä, oli paukku pakkanen tai jäätävä helle.
Kaikki "tylsimmätkin" (vaikkei niitä edes ollut) tallityöt tehtiin ihan onnessaan.

Meillä ei lapset kyllä riemusta kiljuen lähde sontaa talikoimaan. Ruokkimista ja vesien kantoa tekee nurisematta oikeastaan vain esikoinen.
Harjaamisen innokkuutta osoittaa eniten kuopus, hän haaveilee ja haahuilee ja puhua pöpöttää työn lomassa. Toiset kyllä käyvät sutaisemassa, mutta aina saa palauttaa paikkaamaan työn jälkeä.

Meidän Vitonen ratsastaa eniten.
Mutta toisinaan saa puoliksi pakottaa, että nyt mennään. Kyllä sen itsekin voi myöntää, että ei se ihan täysillä aina huvita.
Sellainen tyyli meillä kuitenkin on, että aina ei voi luistaa. Yleensä kun näppäilen ponin myynti-ilmoitusta, niin alkaa ne ratsastushousut sujutella jalkaan.
Periaate on kuitenkin se, ja lapsillekin se ollaan opetettu, että jos kerran eläimiä halutaan ja ostetaan, ne hoidetaan vaikka pää kainalossa vaikkei huvittais pätkääkään. Eläinten omistaminen ei tosiaankaan ole aina mitään herkkua, mutta mentävä on!

Välillä kun poni juntturoi, saattaa vähän heittää perää kun pyydetään eteenpäin ym. niin poika ilmoittaa, ettei enää aio ratsastaa ikinä ja ihan paska poni. Pari kertaa on tullut alas, ja aina on paluutettu takaisin selkään, ja vielä on aina uudestaan mennyt.
Taitaa olla vähän äidin poika, hyvin on pitkät piuhat ja kova pää. Kröhöm.
Vähän mua hirvittää, et jos tulee kunnon ryminällä alas, niin vieläkö nousee selkään.

Onneksi voi tehdä paljon muutakin, jos ei aina jaksa lähteä ratsastamaan.
Meillä ajetaan kaikilla poneilla, joskus otetaan ihan vain käsipelillä käppäilyä, juoksutetaan tai käydään jututtamassa ja rapsuttelemassa.

Huomaa, että hevoset on kaikille lapsille tosi tärkeitä.
Jos yhtään tulee mitään ylimääräistä ongelmaa ym. niin kaikki on tosi huolissaan.
Just kävi entinen omistaja korvamerkitsemässä karitsat ja yhden korvasta tuli verta, koko sakki tuli ihan huolissaan mulle sanomaan asiasta.
Kesällä kun se meidän valkoinen poni kuoli, oli kaikkien murhe tosi iso.
Silläpä just ei pitäisi koskaan tuudittautua siihen et joo ne vaan nyt on tuossa aina saatavilla ja mitäs ihmeellistä siinä nyt on ku on omia hevosia.
Joku kaunis päivä, joku niistä saattaa yllättäen poistua.

Niinpä tästä aletaankin tekemään lähtöä ulos koko porukalla. Tänään on ratsastuspäivä, eikä kukaan pistä vastaan ❤