Yritä siinä sitten kuvata.

Valokuvaamisen vaikeus.

Lasten valokuvaan saaminen on muuten äärimmäisen hankalaa!
Mä aina ihmettelen niitä kauniita joulukorttikuvia joihin on aseteltu koko katras lampaantaljan päälle tonttulakit päässä ja lyhdyt ja valot nätisti ojennuksessa. Onko ennen kuvaustilannetta käytetty lahjontaa, kiristystä, uhkailua vai diapamia.
Kun mä en saa meidän porukkaa pysymään paikoillaan edes ilman lampaantaljaa ja tonttulakkeja, en sekunniksikaan. En lahjomalla, en uhkailemalla, pahus kun diapamiakaan ei saa ilman reseptiä.

Tämä meidän taapero on ihan yber kiinnostunut mun kamerasta ja kiitää heti sentin päähän koko laitteesta kun kaivan sen esille. Jos hän on touhuissaan ja ajattelen että nyt nappaan kuvan, niin viimeistään zoomaus-ääni havahduttaa tyypin leikeistään ja taas tullaan satasta äidin luo (kuten kuvassa, välittömästi alas kärryistä kun näki kameran). Ota siinä sitten kuvia.

Isommat lapset kyllä pysyvät paikoillaan kun pyytää, mutta aina joku keksii irvistellä, illistellä, olla toisen käkättimessä kiinni, väännellä naamaa tai muuten vain heilua niin että kuvan ottaminen on mahdotonta.
Tässä mun uudessa kamerassa on niin viimeisen päälle tarkat systeemit, että ennen kuin zoomi on hurranut ja härrännyt ees taas vartin, ei kuvattavia näy enää mailla halmeilla. Ota siinä sitten kuvia.

Tästä lähtien keskityn vain kuvaamaan jotain tulppaanipuskaa, ei muuten karkaa eikä häslää vaikka värkkäisin kameran kanssa tunnin ennen kuvan ottoa.
Niin kerta.