Vauva-faneja

Me ollaan nyt muutaman kerran saatu meille hoitoon tämmöinen pieni pötkylä.
Toinen meistä, siis minä tai mieheni, on aina kotona päivisin, joten mielellään hoidellaan toisten pikkuisia jos tarve vaatii. Aika monesti on meidänkin muksuja joku ottanut hetkeksi hoitoon silloin kun mieheni oli vielä työelämässä ja piti päästä esimerkiksi neuvolaan tai hammaslääkäriin tai vanhempainvarttiin. On aika huippua, kun lähipiiristä löytyy hyviä hoitajia <3

Nämä meidän tenavat ovat vauvoista a-i-v-a-n onnessaan!
Heti kun vauvoja on lähietäisyydellä, porukka syöksyy sohvalle riviin kädet ojossa ja suut auki oopperasta, joka alkaa sanoilla, mulle! mulle! minä minä! mulle ekaaa!!
Aika makeat serenadit yleensä.
Pienin on pahin. Vauvan tuskassaan hän saattaa jopa alentua käyttämään purukalustoaan toisen käsivarteen, jos joku toinen yrittää viedä beibin ennen häntä.

Myös nukkevauvat kiinnostavat tätä kohta kaksivuotiasta.
Vauva raahataan pöytään, sänkyyn, potalle ja raksalle (johon se yleensä jää ja sitten joutuu jotain varavauvoja vetäistä kehiin, jotka eivät tietenkään edes kelpaa).
Vauvaa lykäillään rattaissa pitkin kämppää tai roikotetaan kainalon mutkassa melkein koko ajan.

Muutama viikko sitten sain itse pitää pienen pientä vastasyntynyttä veljentyttöä sylissäni <3
En muistanutkaan miten pieniä ne ovatkaan.
Tämä pieni neitokainen tuntui aivan erityisen rakkaalta ja tärkeältä, sitkeä taistelija, jonka elämän alku oli aika dramaattinen.
Mun sydän jakautui kahtia. Toinen puoli oli täynnä iloa ja onnea ja kiitollisuutta, että hänellä on nyt kaikki hyvin ja siitä kuinka toinen voi olla niin nätti ja pieni.
Toinen puoli taas tunsi suurta tuskaa ja ikävää omaa pientä kohtaan, jota ei tänne maailmaan ollut tarkoitettu kulkemaan <3

Itkin. Ilon ja surun kyyneliä.