Yllättikö?

 

Usein ensilumien aikaan iltapäivä-lehtien lööpit kirkuu Lumi yllätti autoilijat!
Voin yhtyä kyllä toki tuohonkin otsikkoon (koska aamutuimaan mun piti lähteä kauppaan ja auto oli muuttunut yön aikana pulkkamäkeä muistuttavaksi lumikasaksi) mutta mun lehdessä vois olla että Lumi yllätti kotiäidin!

Ai herkku kun sain silmäni viho viimein tälle päivälle auki ja kurkkasin ikkunasta ulos. Yön aikana oli just niin säätiedotuksen mukaan tullut koko kolmen lumihiutaleen kuvan edestä lunta.
Lapset repivät peliverkkarinsa saman tien, eikä munkaan aamuäreys ehtinyt edes herätä kun jo taklasin sen keittiön seinään.

Maisema oli kuin postikortista. Istuin kahvikuppini kanssa sohvalla ja vain ihastelin ja huokailin ja..
Tajusin siinä sitten että hitsi, sehän olen muuten MINÄ joka joutuu lähteä lumilapion varteen raivaamaan pihaa, koska mieheni on rempalla.
Ei siinä sitten kummempia, ajattelin että johan minä tuon läänin tuosta puhtaaksi tempaisen, otin ja puin Pikkuneidin ja itseni vuorasin myös (mikä oli ehdottomasti virhe) ja lähdettiin hommiin.

Ensin putsasin etuportaat ja laatoituksen ja sitten vielä tämän oven edustan mikä on meillä "arkikäytössä". Lunta oli ihan jäätävästi, ihan oikeasti monta kymmentä senttiä sitä oli tullut ja tietenkin se on juuri sitä miljoonatonnia painavaa vetistä massaa, jota tämmöisillä nollan keleillä tuppaa satamaan.
Huhkin ja heiluin ja ähkin ja punnersin. Olin ihan maitohapoilla koko muikkeli.

Siinä vaiheessa kun itse kolaamisen olisi pitänyt alkaa, olin ihan poikki.
Hiki valui, tai siis ryöppysi pipon alta, niskaa pitkin ja toppahousut oli todellakin ihan liikaa.
Pikkuneiti alkoi myös jo osoittaa kyllästymisen merkkejä portailla, josta ei ollut liikkunut kuin max. kymmenen senttiä koko ulkona olo aikana. Osoitti jo hyvää vauhtia hyytymisen merkkejä, olihan siellä ihan kokonaiset 0.4 asetta mittarissa. Oli pakko pistää lapiota toisen eteen.

Jollakin toisella ei sen sijaan ollut kyllä kylmä, enkä kyllä ollut likimainkaan kolaus-kondiksessa, vaikka niin kuvittelin ja toppahousujen henkseleitä lähtiessä paukuttelin.
Käsivarret huusi kiitosvirttä ja joka kerran kun pukkasin polvellani kolasta lumet pois, olin tuiskahtaa nokalleni. Pihaa sen kuin jatkui ja jatkui. Se tunne kun joku juttu ei lopu ikinä...

Mun kolauskaveri sai hepulit ja kiljui umpijäisenä keskellä pihaa (johon hän oli saanut itsensä taaperrettua kaikkine kamppeineen) kun putsaamatonta pihaa oli vielä jonnin verran jäljellä.

Ääiiitiii, poooissss!!
Oota kulta, ihan just mennään.
Vimmattua kolaamista.
Ääiittiii!!!! Minä vauva. Tiita vauva.
Kultapieni, äiti on ihan kohta valmis!
Tautista puskemista.
ÄÄÄIIITIIII! YÄÄÄÄÄ!! ÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!! (Makaa selällään maassa ja tekee kiljumisen ME:tä!)
Voi pa*ka.

Kun vihoviimein viimeisillä voimillani raahauduin sisälle, suunnilleen tuupertuen eteisen lattialle kädet hervottomasti täristen, isommat tulivat kuin hautajaissaattueessa katsomaan mikä on tuo märkä läntti, joka vapisee kodarin lattialla.

Oliko vähän satanu lunta?
NO OLIKO!!!

Ihana, ihana talvi.