Neuvolapäivä

Nelivuotiaan neuvolapäivä.

Hirveä jännitys piikistä ja toisestakin pistosta. Ilmoitti kotiovella ettei aio kylläkään lähteä.
No lähdettiin kuitenkin.

Ääntäkään ei päästänyt, nousi mun sylistä, veti paidan päälle ja ilmoitti alahuuli mutrulla ettei aio enää tulla tänne ikinä.
Reippauspalkinnon lupasin, vaikka semmoinen lahjonta ei kuulemma ole yhtään muotia, mutta meillä se toimii.
Kaupan hyllyllä yritin ehdottaa taikahiekkaa ja muotteja, eiku mää haluan tuon.
Yritin myös työkone-settiä, eiku mää haluan tuon.
Ja vielä värityskirjaa ja tusseja, mutta ei!
Kerta sää sanoit että mää saan mitä mää haluan.
No niin tuli luvattua, joten poika sai pyssynsä.

Siinä se sitten haavoittuneena ammuskeli.
Laastari sormessa ja olkavarressa, ja oli ehkä maailman onnellisimman näköinen tyyppi.
Reipas, omatoiminen, iloinen ja aika hellyyttävä poika.

Tasan neljä vuotta sitten kaveri oli puolentoista kuukauden ikäinen tuhisija, jonka kanssa vietin tuskaiset neljä vuorokautta eristyksessä RS-viruksen takia.
Kauhulla muistelen vieläkin sitä pelkoa ja huolta mikä mielessä pyöri.

Semmoinen huoli ja pelko oman lapsen puolesta ei kuulemma poistu ennen kuin aika jättää.
On tämä vanhemmuus kaikkinensa aika rankkaa.
Sitten kun et enää valvo että hengittääkö se, valvot että missähän se menee.

Oikeastaan on ihme, että me äidit ja isät ollaan näinkin selväjärkistä sakkia!?

(Vähän nyt lähti itse asiasta tämä teksti, mutta näin ne ajatukset kulkee..)