Retkellä

 

 

En todellakaan ole mikään eräjorma. En lähellekään. Siis oikeastaan olen eräjorma-mittarin siellä punaisessa päässä.

En osaa oikein vimpan päälle sytyttää notskia. Jos mut pistettäis keitteleen nokipannukaffeja, joutuisin todennäköisesti turvautumaan googleen. Pelkään vähän kaikkea mitä siellä metsässä nyt ikinä liikkuu, möngertää tai surisee. Iik.

Mutta kun kaveri ehdottaa retkeä porukalla, niin eihän siitä voi kieltäytyä. Varsinkin kun vaihtoehtona on kähistä neljän seinän sisällä yksin tenavien kanssa.

 

 

Mitä mainioin retki.

Ei tarvinut sytyttää nuotiota. (sen teki poikani naapurin tädin avustuksella)

Ei tarvinut keitellä nuotiokahveja. (termarin keksijälle pojot tässä kohtaa)

Enkä edes törmännyt mihinkään elolliseen, kanssatovereitani lukuunottamatta.

Ja tiedättekö, meidän sakki kun lähtee retkelle, siinä karhut, käärmeet ja hyttysetkin kaikkoaa sadan kilometrin säteeltä ihan taatusti.

Onneksi on vielä paikkoja, jossa ei tarvi hyssytellä. Päinvastoin kehottaa, huutakaa niin paljon kuin lähtee!

 

Kotiin tullessa sänkyihin kaatui neljä savulle ja makkaralle tuoksuvaa lasta, jotka kerrankin uuvahtivat ilman kirjoja, lauluja, juomisia tai hermostumisia.

Yliannostus raitista ilmaa tekee aina tehtävänsä.

 

Kuvauspuoli jätettiin viisivuotiaan harteille. Ihan mielettömiä otoksia.

 

Tai no, joku voi nähdä näissä jotain mieletöntä.
Mun täytyis eka kaivaa bilsan kirja esiin.

 



Ei luista..

Mun oli tarkoitus kirjoittaa siitä, miten isoveli lähti yökylään ja toiset muksut yökyläilivät keskenään. Ja miten oli kivaa ja kovaa meteliä, mutta en saanut aikaiseksi yhtään järkevää lausetta.
Tuli vain tylsiä rivejä tylsää tekstiä.
Pyyhin tuotokseni kolme kertaa.
Ja ajattelin, antaapa olla.
Pää on ihan tyhjä. Sormet eivät vain taivu.

Kuvat kertokoot tänään puolestani.
Ehkä huomenna ulosanti on taas normaalia. Tai sitten ei.

Tänään on jokatapauksessa ollut niin tavallinen maanantai.
Eskarilaista hakemassa tuli hiki. Vielä on kesä.
Pyykit nakkasin ulos. Vielä on siis kesä.
Mutta puimuri hyrrää takapihalla. On siis jo syksykin.

Mukavaa päivää!
-Salla

Pieleen meni

Ilmoitin keskimmäiset muksuni kerhoon. Neiti ja sen isoveli.
Neiti uutena tulokkaana, veli vanhana konkarina.

Hankittiin reppu. (Ja kukas se sieltä kurkistaakaan? Argh. Mikä maku mun tytöllä.)
Hankittiin eväsrasia. (Ja kukas se sieltäkin kurkistaa? Toinen argh.)
Hankittiin juomapullo. (Sekin oli pinkki, mutta kissaton. Ei niin argh.)

Suunnilleen viikko intoiltiin ihan piukeana koko kerhotouhua.
Juuri ennen h-hetkeä vedettiin kuitenkin kässäriä niin että rytisi. Ja sitten itkettiin. Tai en minä.
Ehkä tähän saattoi olla syynä se, että juurikin samalla kellonlyömällä kun kerho alkoi, olin sen isoveljen kanssa lekurissa, enkä näin ollen päässyt taksin virkaa toimittamaan.
Tai tähän todennäköisemmin oli syynä kuitenkin se, että kaiken sen kamalan tahdon, uhman ja temperamentin takana piilee tyttö, joka ei vielä ole valmis eroamaan mutsistaan kolmeksi tunniksi vieraiden ihmisten sekaan.

Ensi viikolla mennään uudella yrityksellä sen lääkärissä olleen veljen kera päin rimaa, joka ei ehkä ainakaan ole edelliskerrasta kauheasti madaltunut.
Mä jotenkin niin arvasin, lapseni tuntien.
Mutta täytyypä sanoa, ettei ole tyttö äitiinsä lähtenyt. Ei sitten alkuunkaan.
Äitinsä kantoi nimittäin tyttönsä ikäisenä jo ylpeänä nimitystä kyläluuta.

Nykyään se luuta nuohoaa suurimman osan ajasta ihan kotinurkkia vain.
Sai kai aikoinaan tarpeeksi vieraiden nurkista. Tiiä sitte.

Hyvää yötä!

Olipa kerran yö teltassa.

Äiti ja kolme kappaletta hänen jälkikasvuaan päättivät nukkua yön teltassa.
Meininki oli kuin armeijassa.
Peräkanaa iltapalalle, peräkanaa iltapesut ja pisut, ja peräkanaa villasukat jalassa telttaan nukkumaan (riehumaan).
Se on vain kumma, miten muutama metri kangasta saa pikkuväen niin tuntoihin, ettei kalsareissa meinata pysyä.
Metri x metri pinta-alaa ei ole paras mahdollinen paikka testata kuperkeikkaa, korkeus- ja pituushyppyä tai perämoottorin toimintaa. Huh, mikä tunnelma.
Kuka viisas keksi sanat, joukossa tyhmyys tiivistyy?

Ilma selkeni kummasti kun vähän ennen puolta yötä kaksi joukoa päätti siirtyä sisätiloihin nukkumaan. Eikä syynä tähän ollut vähiten se, että viisivuotias maalasi mahtavan seinämaalauksen siitä, mitä kaikkea telttaan voi yöllä hiipiä.
Lepakoita, hämähäkkejä, strutseja..(jälkimmäisen kohdalla repesin)
Siitä maalauksesta tuli sen verta komea, että saimme nukkua loppuyön maalarin kanssa ihan kaksistaan.
Mutta täytyy sanoa, että mamman puntitkin alkoivat tutisemaan, kun kello 5.00 heräsin laukaukseen.
Siis sen kerran elämässäni, kun päätän rikastuttaa palleroisteni lapsuutta, on juuri se yö, kun annetaan lupa kyyhkysten nistimiseen.

Jestas, että tärisen vieläkin.

Kas meillä oli maalari..

Tehtiin remppaa. Tai mies lähinnä, mä toimin työnjohtajana. Eiku oikeesti juoksupoikana.

Kun on kolme vuotta asunut talossa kera alta metrin mittaisten ihmisten, alkaa seinät hyvin äkkiä näyttää vähän nuhjuisilta. Tai ei edes ihan vähän.
Olen joskus ennenkin vaahdonnut siitä, että miksi ihmeessä ruokapöydästä lähtiessä pitää kädet pyyhkiä seinään, sen sijaan että kävisi pesemässä ne vessassa.
Tai miksi kaikki tuolit, penkit, rahit, kiikut ja legokopat pitää hinkata, hankata ja ryskyttää seiniä vasten, kun voisi ihan nätisti asetella ne omille paikoilleen.

Okei, tottakai realistista on se, että rapatessa roiskuu ja lapset on lapsia. Mutta jostain syystä kannan sisälläni sellaista jotain (miksi sitä nyt sanoisi), että seinät pysyisivät alkuperäisessä värissä ja kuosissa, huonekalut ja matot olisivat juuri oikeilla kohdillaan ja lapset istuisivat sohvalla kädet ristissä, hiljaa ja liikkumatta, puhtaina ja kiiltävinä. Niinkuin niiden kaikkien muidenkin lapset. Eikös niin?
Mutta minäpä kerron.
Meidän lapset hyppii, juoksee, huutaa, tappelee, karjuu, itkee, vollottaa, ärisee, sotkii, tahraa, hakkaa, hinkkaa ja nahistelee ihan koko ajan.
Niinkuin niiden kaikkien muidenkin lapset muuten. Eikös niin?

Ja tiedättekö, sitten kun annat lapselle kynän käteen ja sanot,
Piirräpä tuohon seinään!
Niin nehän katsovat ihan hoomoilasena.
Ootko sä äiti ihan tyhmä!? (naapurin neiti oli kuitenkin ainut joka ei suostunut signeeraamaan)
Toivottavasti ei ollut virhe. Kynät olkoot tästälähtien aika ylhäällä. Ihan varmuuden vuoksi.

Nimmarit saatiin piiloon, kun huonekalut raahattiin keskelle olohuoneen lattiaa ja sudittiin valkoista maalia päälle.
Ihan mahdottoman valoisa tuli.
Iiihana, valkoinen, uusi. Ah.

Mutta mies onkin sitten jo kahteen otteeseen paikkamaalannut muutamasta kohtaa.
Hänen elämäntyönsä onkin tästä lähtien kulkea pensselin ja maalipurkin kanssa lasten perässä.
Miten niin hysteeristä?

Mun elämäntyöni onkin tästä lähtien saada harmaita hiuksia ja hyppiä kattoon joka kerta, kun joku alaikäisistä katsookaan seinään päin.

Taidan lisätä sisustusuunnitelmaan piikkilankaa tai jotain.

Etovaa alkavaa viikkoa, meillä oksennetaan! Mutta ei muuten seiniin päin, se on varma.

Mihin seinään vedetään rasti?

Varmaan olen joskus ennenkin tästä aiheesta tehnyt tunnustuksen, mutta tehdäänpä se nyt uudestaan.
Olen todella huono antamaan lupaa lapsille tekemään heidän pyytämiään asioita. Niitä idiooteimpia tietenkin.
Inhoan sotkua ja epäjärjestystä, joka useimmiten seuraa näitä pyyntöjä.
Ja vaikka periaatteeni todellakin on, että lapset itse siivoavat jälkensä, mutta omat lapseni ovat kuitenkin vielä aika pieniä, niin aina siinä joutuu sivussa kuitenkin perään katsomaan. Laiskuutta siis ilmeisesti.

Päivänä muutamana kävi kuulkaas niin, että juniori karkasi naapurin pihalle makoisiin vesilammikoihin.
Ja syystä että, en ehtinyt perään kiinni juoksemaan, tämä kuvissakin näkyvä henkilö ehti istahtaa keskelle lammikkoa, annoin siis hänen siinä suorittaa pienimuotoista uimakoulua.
Seisoin hiljoksiin kauempana itsekseni hykerrellen ja ajattelin, että vaatteet jokatapauksessa ovat jo märät, niin annapa mennä!
Ja kuvitelkaa, hain vielä kameran ja ikuistin tämän hetken. Siis minä.

Tavallinen-minä olisi juossut hysteerisesti kiljuen kaappaamaan lapsen syliin ja kiikuttamaan suu käyden sisälle vaatteiden vaihtoon. Pilaten ehkäpä näin lapsen mitä herkullisimman leikkihetken.

Sitä alkaa kai oppia. 

Miten sinä suhtaudut lasten niihin "älyttömimpiin" ideoihin?
Niinkuin tavallinen-minä vai niinkuin mikä-ihme-minuun-iski-minä?

Rentoa viikonloppua, meillä tehdään remppaa!
Toivottavasti lopputulos miellyttää silmää. Paras miellyttää, kun telan alla on puolet tämän talon seinistä. Hups.

Fiilistelyä

Tässähän ei vielä syksyn tuloa ollakaan hehkutettu, niin annetaanpa aiheelle ihan oma postauksensa.

Tykkään kaikista vuodenajoista.
Talvella saa surutta hauduttaa pääkoppaa pipon uumenissa ja kauppareissulle voi vain vetää toppahousut kalsareiden seuraksi.
Keväällä on suuret odotukset kesän suhteen ja mikäs sen ihanampaa kuin se ravan määrä ja tulvivat ojat. (sarkasmi on toinen nimeni)
Kesä ihanine aurinkoineen ja jäätelöineen ja reissuineen, niin parasta!
Ja syksy, mikä ihana tekosyy kääriytyä tiukasti peittoihin ja kuunnella sateen ropinaa ja tuulen vonkunaa. Kirpeät pakkasaamut ja....

..äh, oikeasti tästä ei tuu nyt yhtään mitään tästä fiilistelystä, koska:

- juniori on viimeisen viiden minuutin aikana tullut syliin ja mennyt pois n.25 kertaa (ts.25 kertaa katkennut ajatus)
- kakkonen ja kolmonen hyppivät pakastimen päältä säkkituoliin (kielletyin asia tässä talossa) ja desibelit on kirjaimellisesti katossa (ts.ei kuule edes omia ajatuksia)
- eskarilainen kiskoo vuorotellen molemmista kääästiäsa...äh, käsistä ja vaatii rikkoutuneen avaimenperän korjausta, NYT HETI!

Joten fiilistelyt sikseen, yheltä hyppijältä tais lävähtää nokka poskelle..
..nyt pitää mennä!
Jätetään fiilistelyt seuraavaan kertaan.

Tänä aamuna

Niin, meidänkin esikoinen aloitti koulutiensä. Tai ei vielä varsinaisesti, mutta eskarin kuitenkin.

Eilen illalla oli suuri suru, kun reppu oli joutunut hukkaan.

Voi että äiti, mitä mä nyt teen, mitä opettajaki sanoo jos mulla ei ookkaan reppua?
Kyllä se löytyy, pakkohan se on jossain olla!
Niin mutta, ajattele jos se löytyykin vasta jouluna? (Tuhertaa itkua.)

Reppu löytyi iskän työvaatekaapista. Hyvä piilo, ettei pikkuveli syö koko penaalin sisältöä.

Pojalla tuskin tulee olemaan ongelmia sopeutumisessa uuteen ympäristöön.
Sen sijaan pojan äidillä on asiat paaaaljon huonommin.
Se rypee vuorotellen ylpeyden ja eroahdistuksen kourissa (enempi paljo jälkimmäisessä).
Se huolehtii ja hössöttää ja tuputtaa ja papattaa taukoamatta.
Se vilkuilee kelloa pitkin päivää ja säpsähtelee joka kerta kun puhelin (oma raksu lumiani, iik!) piippaa.
Se kyselee ja varmistaa ja varmistaa ja kyselee niin, että vastaus on yhä useammin joo joo äiti, kyllä mä pärjään!
Se luuli, että napanuora katkaistiin leikkaussalissa 26.toukokuuta 2007 kello 23.57 tai jotain, mutta ei, kyllä se tehtiin tänään kello 8.20.

Vähän ressukka äiti.
Mutta tiedän, ettei ainut.

Ps. Huomaa edellisiltana eteisen penkille viivottimen ja vatupassin kanssa asetetut varustukset. Poika siis, en minä.

Nolo kännykkä.

Heti alkuun, anteeksi sinulle, joka ehkä omistat samanlaisen puhelimen kuin minä tällähetkellä.

Jos ihan totta puhutaan, tuo tekniikka ottaa pattiin välillä aika raakasti.
Mun edellinen puhelin sekosi, ja uusi puhelimeni myös, mutta tässä lainakapulassa ei ole ollut mitään ongelmia.
On siinä yksi ongelma. Se on niin nolo, että en kehtaa kassajonossa kaivaa sitä taskusta, vaan vilkuilen muina miehinä ympärilleni, että kenenkäs puhelin soi!

Ehkä jo melkein vannoin, etten koskaan aio omistaa ainuttakaan puhelinta niiden vikojen vuoksi, mutta toisaalta mun facebookin-tuska on niin kova, että jätin vannomiset sikseen. Ja nettiin piipahtaminen onnistuu niin mahdottoman kätevästi sillä älyluurilla.
Ja toiselta puolelta maailmaa löytyy tärkeä pariskunta, jonka kuulumisien kuulemiseen tarvitaan ehdottomasti Whats Appia.

Odotan onnessani, että saan Lumiani huollosta takaisin kotiin.
Se nyt vaan on turhaa maksaa liikaa-kaupan myyjä vakuutti puhelimen palautuvat 2-3 viikon kuluttua.
Minä ja minun tuurini saadaan luuri kotiin siis ehkä jouluksi.

Siihen asti, taidan virittää otsaani lapun jossa lukee:
Puhelimeni ei ole oikeasti puhelimeni!

Ihan niinkuin se jotain kiinnostaisi.

Uimassa

Mistä se johtuu, että lapset rakastavat vettä?
Lähes poikkeuksetta, kun jossain vain vilahtaa tuota elämiseen välttämätöntä ainetta, penskat jo tassuttelevat ja läpsyttelevät sievässä hurmiossa.

Meidän vauva (kohta kaks vee) raukka pääsi tänä kesänä tieten vasta ensimmäistä kertaa vetämään yllensä uikkarit.
Voi sitä riemua, lirahti ainakin kahdeksan kertaa, kun oli niin jännää!
Takalisto täynnä hiekkaa vielä kahden viikon kuluttuakin.

Mutta mihin se lapsuuden vesipeto katoaa ajan myötä?
Mun peto kai hukkui joskus tuossa teinivuosina. Ei sitä ole sen koommin näkynyt.
Sen tilalle änkesi järkkykarvainen otus, joka on tällä erää viiden vuoden uimatauon jälkeen lähinnä värjötellyt rannalla villatakki harteilla ja vilkuillut kelloa, että joko riittäis tällä erää.

Lasten puolesta toivon vielä muutamia uintipäiviä ennenkuin syksy saapuu.
Itse olen kyllä jo nakannut hipsun syömät uikkarini jälleen vaatekaapin perimmäiseen nurkkaan odottamaan ensi kesän mahdollisia (epätodennäköisiä) uimisia, ja kaivanut käden ulottuville villasukkakokoelmani.

Iiiihana syksy!