Piparimietteitä

Kävipä tänä vuonna niin että sain ihan itse leipoa piparit.
Juu kuulostaa kyllä aika valheelta kun otetaan huomioon että meidän lapset antaisivat vaikka henkensä sen vuoksi että pääsisivät pöllyttämään jauhoja, mutta tosi on.

Ihan niin yksinkertaista se ei kuitenkaan ollut.
Mutta kekseliäs äiti kun olen, ostin pakkaseen kaupan valmista taikinaa ja huijasin edellis viikolla lapset onnellisesti siitä leipomaan. Sillä ehdolla siis, että kun teen itse taikinaa ja leivon sitä, alle metrisiä (ja vähän päälle) ei saa olla samalla tontilla mun ja mun taikinani kanssa.
Ja sehän jopa onnistui.

On tässä vielä sitten sellainenkin pointti, että valmistaikinasta voit mennä takuuseen että siitä saa lapsetkin jotain irti (itse tehtyä kun ei välttämättä saa mistään irti, varsinkin jos jauhoja on laitettu vähän sinne päin) ja niinpä tästä leivontahetkestä saatiin pellillekin asti muutama köntti.
Täytynee tässä ohimennen mainita, että henkilökohtaisesti kaupan piparitaikina on raakana paljon parempaa kuin paistettuna.

No, lasten leivontapäivä oli ja meni ja sitten koitti äidin piparipäivä.
Samalla tontilla oltiin koko porukka mutta pikkuleipurit sain lahjottua pois keittiöstä maistiaisilla ja aika hyvin onnistuikin lahjonta tällä kertaa ja oli kerrassaan hienoa leipoa ihan yssikseen pitkästä aikaa.

Tänään ois myös leivontaa tiedossa ja nyt ei olekaan sitten mitään ovelaa suunnitelmaa vaan tiedän että auttavia pikkukäsiä riittää.
Mutta mites se olikaan. Asenteella mennään ja toivotaan ettei muuta käryä kuin käämit.
(Joo tiedetään, mun asenteessa on aina ollut vikaa!) Hehhee.
Mutta lohduttaudun sillä, että illaksi meen töihin ja saan muuten leipoa rauhassa. Peukku sille.