Junailua

Aamun ensimmäisiä ääniä meillä on se, kun pikkuveli läväyttää junapalikka-laatikon sisällön lattialle. Yleensä keskelle keittiön tai olohuoneen lattiaa, mahdollisimman eteen tottakai.

Tuo junarata tykötarpeineen on ostettu jo isommille pojille, mutta he eivät sillä oikein koskaan innostuneet tosissaan leikkimään.
Nyt tämä kolmevuotias on niin junafani että se on ihan katastrofi jos kukaan ei ehdi auttaa radan rakentamisessa. Vauva kyllä ehtii tehokkaasti auttaa hajottamisessa, mutta sitä ei yleensä tarvi erikseen edes pyytää. Tämä hajottajan rooli onkin varmasti syynä siihen, että veljen mielestä vauva voitaisiin hyvin antaa naapuriin tai myydä kirppiksellä (toki luopumis-puheet ovat selvästi vain suuttumuksen hetkellä lausuttuja höpötyksiä, koska hetken kuluttua poika halailee vauvaa vesikierteet silmissä peruen sanojaan).

Voitte arvata mitä tämä kaveri toivoo niin joulu- kuin synttärilahjaksikin ja hyperventiloi nähdessään livenä kyseisen kulkuneuvon.
Jos haluat joskus päästä ulos kaupasta johon on kasattu lasten leikkipaikkaan iso junarata, ei kannata tätä kaveria ottaa mukaan lainkaan tai vähintäänkin vetämään myssy silmille leikkipaikan kohdalla.
Sama koskee hyllyväliä, joissa myydään junia.

Joskus olen miettinyt, että parasta mitä tämä pieni ihminen voisi kokea olisi oikean junan kyyti, mutta toisaalta vähän mietityttää että jos tyyppi ei selviä siitä hengissä (voiko onneen kuolla?) niin kannattaako riskeerata.

No junankyytiä ei toistaiseksi ole tiedossa, mutta ihan pian starttaa Peugeot 807 kohti Itä-Suomea ja sanomme kokonaiseksi viikoksi Moikka!