Siivouspäivä, joka päivä!

Kun perheessä on pieniä lapsia, on imuria heiluteltava harva se päivä.

Mä oon aina inhonnut imurointia ja lapsuuteni painajaisiin kuului ehdottomasti imuri (terveisiä vain äidille!). Mutta kaikkea sitä oppii sietämään ja niinpä hataralta pohjalta syntynyt suhde imuriin on tänä päivänä muodostunut lähes päivittäiseksi yhteiseloksi sulassa sovussa (mitä nyt toisinaan imuri temppuilee eikä letku suostu saumattomaan yhteistyöhön vaan jumittaa jossain nurkan takana).

Varsinkin nyt kun talossa on ees taas konttaileva ja kaiken suuhun pistävä vauva, on ylenpalttinen siivoilu ihan suotavaa. Ja varsinkin jos (ja kun) talossa on myös ees taas kulkevia vähän isompia lapsia jotka tehokkaasti silppuavat, repivät ja pudottelevat erinäisiä roskanmoskia ja pikkutavaroita pitkin ja poikin. Jos et siis halua pikkuisesi tukehtuvan kuusi kertaa päivässä johonkin pikku superloonin palaseen, kannattaa vaivautua tanssahtelemaan imurin kanssa.

Tällä hetkellä (tai aina) keittiön pöydän alunen on kaikkein pahin. Lähes joka päivä noukin kakovan vauvan suusta kuivuneita makaroneja, leivän palasia, riisejä, jauhelihaa..siis sitä perus safkaa jota meillä vedetään päivittäin. Toisinaan lattia vetää enemmän kuin lasten suut, tai siltä ainakin tuntuu.
Toinen paha paikka on poikien huone (haluan askarteluhuoneen, kiitos! Joulupukki, huhuu!) jossa asuu rannikon pahin (tai paras) askartelija jonka sängyn ympärys kahden metrin säteellä on täynnä silppua, moskaa, roskaa ja roinaa. Huoh. Nice.

Oikeastaan siivous on ihan jees, tosi turhauttavaa vaan.
Kun saat imuroitua loppuun, sais aloittaa samantien alusta.
Kun saat pestyä vessan, puolen tunnin päästä sais pestä uudelleen.
Kun siivoat keittiön, hetken kuluttua on taas ruoka-aika.
Kun keräät lelut, viimeisen lelun kolahtaessa laatikkoon, jotain laatikkoa tyhjennetään jälleen!
Tuttua?

No mitä tästä suotta pattia otsaan kasvattamaan. Jos minusta (ah mitkä lähtökohdat!) on sukeutunut tällainen himosiivooja, voin huoletta luottaa siihen että kyllä nää meidänkin muksut vielä joskus oppii siisteyteen. Tehokkaalla mäkätyksellä mennään!

Niin, tästä siivoamisesta puheen ollen, joku vois huostaan ottaa hetkeks nämä lapsoset ketterät, että sais niitä kuuluisia joulusiivoja tehdä! Onhan se ihan kiva fiilis kun kaksi minuuttia ehtii olla siistiä. Tapanina saa kuitenkin tehdä jo tapaninsiivoja täyttä häkää.

Lahjapaperia, narua, pahvinpalasia, pikkulegoja, jännäpissoja, suklaatahroja, limppua, kinkkua..

Ps. Kuvissa vauva, joka rakastaa imuria ja kulkee perässä koko siivous session ajan, jos ei satu käyttämään tilaisuutta hyväksi ja nuole peilejä (ja revi sen karmeja) kaikessa rauhassa oikein pitkän kaavan mukaan.

Piparimietteitä

Kävipä tänä vuonna niin että sain ihan itse leipoa piparit.
Juu kuulostaa kyllä aika valheelta kun otetaan huomioon että meidän lapset antaisivat vaikka henkensä sen vuoksi että pääsisivät pöllyttämään jauhoja, mutta tosi on.

Ihan niin yksinkertaista se ei kuitenkaan ollut.
Mutta kekseliäs äiti kun olen, ostin pakkaseen kaupan valmista taikinaa ja huijasin edellis viikolla lapset onnellisesti siitä leipomaan. Sillä ehdolla siis, että kun teen itse taikinaa ja leivon sitä, alle metrisiä (ja vähän päälle) ei saa olla samalla tontilla mun ja mun taikinani kanssa.
Ja sehän jopa onnistui.

On tässä vielä sitten sellainenkin pointti, että valmistaikinasta voit mennä takuuseen että siitä saa lapsetkin jotain irti (itse tehtyä kun ei välttämättä saa mistään irti, varsinkin jos jauhoja on laitettu vähän sinne päin) ja niinpä tästä leivontahetkestä saatiin pellillekin asti muutama köntti.
Täytynee tässä ohimennen mainita, että henkilökohtaisesti kaupan piparitaikina on raakana paljon parempaa kuin paistettuna.

No, lasten leivontapäivä oli ja meni ja sitten koitti äidin piparipäivä.
Samalla tontilla oltiin koko porukka mutta pikkuleipurit sain lahjottua pois keittiöstä maistiaisilla ja aika hyvin onnistuikin lahjonta tällä kertaa ja oli kerrassaan hienoa leipoa ihan yssikseen pitkästä aikaa.

Tänään ois myös leivontaa tiedossa ja nyt ei olekaan sitten mitään ovelaa suunnitelmaa vaan tiedän että auttavia pikkukäsiä riittää.
Mutta mites se olikaan. Asenteella mennään ja toivotaan ettei muuta käryä kuin käämit.
(Joo tiedetään, mun asenteessa on aina ollut vikaa!) Hehhee.
Mutta lohduttaudun sillä, että illaksi meen töihin ja saan muuten leipoa rauhassa. Peukku sille.

Voi rakkaus!

Voi ihanuus te ette usko kuinka meikäläinen oli niiiin myyty kun yhtenä viikonloppuna tulin töistä käymään pikkuneidin "ruokatunnilla" ja mua vastaan köpötteli tämmöinen karvapallo, joka ensimmäisenä tuli nuuskimaan ja nuolemaan mun käsiä. Oon ihan rakastunut.

Katsokaas, kun taas kävi niin, että mun ei tosiaankaan pitänyt olla mitään koiraihmisiä (siis kun sitä vain luulee tuntevansa itsensä noin niinku hyvinkin) vaan oon aina aatellut että pois se minusta että koirat saisivat aikaan minkäänlaisia positiivisia fiiliksiä.
Päinvastoin, lapsuuden trauma, jossa pikkukissan kokoinen piski räksytti parin metrin päässä ja paljasteli palikoitaan, on tehnyt kai tehtävänsä niin etten koskaan ole oikein innostunut koirista.

Ei sillä että nytkään olisin intopiukeana lähdössä sellaista itselle hankkimaan (loppuisi ensimmäiseksi rahat ja toiseksi aika, kun on näitä kaksijalkaisiakin huollettavana) mutta niinku oikeesti tuli ehkä ensimmäistä kertaa elämässä sellainen olo että jestas, voiko koira olla noin su-loi-nen!!

No muksuthan ne on siitä asti kun tämä koira sukuumme ilmestyi, niin vonganneet ja vängänneet ihan omaa versiota, (joulupukkia on muistettu monella koiran muotoisella toiveella) mutta toistaiseksi tämä koira-asia saa olla vain yksi asia muiden vonkumisien joukossa. (Ja niitähän tenavilla muuten riittää, ainakin täällä meillä päin!).

Mutta tosiaan mun (tai siis tuon minineidin) ruokavälkkä meinas vähän venyä kun en ois malttanut palata takaisin sorvin ääreen ollenkaan, koska tämä pikkuhauva oli tosiaan vain hetken hoidokkina täällä meillä. No, joku muksuista taisikin nokkelana tuumia että Soita äiti töihin että sää sairastuit yhtäkkiä! (Miten musta tuntuu ettei oo ihan kasvatus mennyt putkeen tässä kohtaa. Vai kuka niille tämmöisiä oppeja syöttää? Hahaa.).

Toisaalta koiran omistajan haaveet kummasti laimenivat kun pentu tärskäytti ensimmäiset pissit mun karvamattoon. Ei sillä että se kauhesti poikkeaisi meidän normi arjesta, mutta en mä nyt varsinaisesti niitä lisääkään kaipaa!
Toisaalta taas meidän lapset tosi vähän ovat eläinten kanssa tekemisissä (pupua silloin tällöin käydään silittelemässä) että ovat aika arkoja jos joku kissa jossain kilometrin päässä tallaa menemään tai edes jalkaansa nostaa tänne meillepäin. Että ehkä ois ihan hyvä juttu kun olis joku elukka johon tutustua.

Edelleen mä taidan kallistua siihen vähän isompaan nelijalkaiseen kuitenkin.

Pikkujouluja

Miksei ole pikkupääsiäisiä? Tai pikkujuhannuksia?

Mä oon niin tykästynyt näihin illanistujaisiin, että voisin harkita alkaa haalia ystäviä kasaan myös paria viikkoa ennen juhannusta ja pääsiäistäkin. Tää on kivaa!
Illanviettoja ei oo oikeesti koskaan liikaa.
Tää elämä vain on niin kiireistä (ettei ehdi varistakaan sanoa ku linnuks) että mun mielestä yhdessä hyvien tyyppien kera järkätyt illat ovat tosi terapeuttisia. Varsinkin (korostaen) sellaiset miitingit joihin pääsee ihan aikuisväellä vain. Ei sillä että lapsissa mitään vikaa olisi, noissa rakkaissa pikku kultamuruissa, mutta joskus vain on niin nannaa kun saa sen torttunsamämminsämakkaransa syödä ilman sen kummempia spurtteja ja kyykkyhyppyjä.

Tänä vuonna (kuten aina) meillä on kokoonnuttu ilman lapsia ja lasten kera.
Lasten iloa on ihan suunnattoman onnellista katsoa. Miten ihanaa, että ympärillä on paljon tärkeitä ihmisiä.
Pikkuväki otti kyllä ilon irti (itsenäisyyspäivän iltana täällä meillä) joka ainoasta minuutista ja joka ainoasta lelusta ja voi oisittepa nähneet (kuvaamatta jäi) illan päätteeksi lastenhuoneen, jossa ei kirjaimellisesti oltu jätetty yhtään kiveä kääntämättä. Siellä ne piiperöiset uivat lelujen ja kirjojen seassa suklaanaamat loistaen.

Eilen sitten istuttiin mammaporukalla iltaa, josta harmikseni jouduin poistumaan vähän aikaisemmin kun tänään oli työpäivä. Oli meinaan ihan kohtuulliset lihapötköt silmillä, mutta siitäkös ne oikenivat kun vauhtiin pääsin.
Hetken ne malttoivat pysytellä taka-alalla, vaan tässä nyt jaaritellessani tunnen kuinka ne puskevat itseään jälleen esille ja voin kertoa että kandeis mennä nukkumaan jos haluaa vielä huomenna nähdä jotain.
Niih, oisko vaikka suklaaglögitorttupullaherkkumössömätöllä jotain tekemistä näiden pussien kans.
No eipä vissii.

Nyt siis kurkut nakkien kaveriksi silmille ja siirryn hetkeksi pimeään huoneeseen lepuuttelemaan iiriksiäni, että jaksan huomenna jälleen nousta uuteen pikkujoulupäivään.
Ihan kohta on oikeasti joulu! Ja sen muuten huomaa. Alle metriset tulee sitä sekopäisemmiksi mitä vähemmän kalenterin luukkuja alkaa olemaan.
Tänään tavattiin tän joulun eka pukkikin. Siis joku tekopukki! Tottakai.

Rauhallista yötä.

Joulua ostamassa

Voiko shopholisti ahdistua ostamisesta?
No minä ahdistun aina välillä ja varsinkin tämä joulun aika on oikein ahdistuksen aikaa (sen ostamisen vuoksi, muutenhan tämä on ihan maailman parasta aikaa).

Kävimme siis jouluostoksilla viime viikolla.
Ihanaa, päästiin pitkästä aikaa ihan kahdestaan (tai siis miljoonan muun ihmisen kera) johonkin ja totta kai se johonkin on näin joulun alla ostoskeskukset.
Nuo kauhean kätevät tuhansien neliöiden rakennelmat, joihin niin kamalan kätevästi on järjestelty niin leipä, kuin sirkushuvitkin.

Jos ihan suoraan sanotaan, meidän muksut eivät tarvisi yhtään ainutta joululahjaa! Eikä siis siksi, etteivätkö kilttejä olisi olleet, vaan siksi, että kerrassaan ihan kaikkea löytyy jo (paitsi minecraft ukkoja, barbin heppatalli ja puinen parkkitalo). Mutta tiedättekö, eihän se mene niin. Lahjat kuuluvat jouluun ja kohtuudella hankittuna ne ovat osa joulua, mutta kuitenkin mulla vähän kylmät väreet kulki selkää pitkin kun vingutin visaa (paitsi että en edes) kauppojen kassalla. Toisaalta taas väreet kulki myös kun ajattelin, miten lapseni tulevat halkeamaan onnesta tiettyjen juttujen vuoksi.
Lahjat siis ostetaan senkin vuoksi, että luulisin ettei pikkuväki oikein ymmärtäisi jos heidän paketit jäisivät tulematta tai lahjasäkissä olisi kirjekuori joka lupaa vuohen pienen mustaihoisen perheen iloksi (vaikka itselläni ei ole sitäkään vastaan mitään). Siitä ne vasta traumat syntyis, voin kertoa.
Ja lahjojen vastapainoksi totta kai yhdessä oloa, ruokaa ja tietysti ihan oikeaa joulun sanomaa.
(Kolmevuotias tosin meinaa, että jouluna syntyi hän itse eikä Jeesus.)

Tässä sitten oikein ajatuksella kaivelin lelulaatikoita ja mietin että onko meillä oikeasti paljon kamaa.
No, tulin siihen tulokseen että (jos roskiin menevää tavaraa kaapeista ei lasketa) niin meiltä löytyy seuraavat lelut, joilla kaikilla muuten leikitään lähes päivittäin: legot (sekä isot että pienet), pikkuautot, junarata, nuket, ruokatavarat ja eläimet. Ei siis ihan kamalasti. Sillai simppelisti.

Hei mutta tulikos tuossa kaikki.. öh, ei. Barbithan siitä puuttuu ja ponit. Dinot ja kaikki pikkuiset figuurit.. Vauvan lelujakin on kahdessa korissa.. No, ei puhuta niistä mitään.

Jännittävää joulun odotusta! <3

Ps. Joku kuitenkin haluaa tietää. Nuo ihanaakin ihanammat paperiset tähtivalot on ostettu Clas Ohlsonilta. Hirveen kiva paikka täynnä hirveen kivaa krääsää. Mutta varoitus, siellä saattaa ruveta ahdistamaan.

Pss. Niillä on muuten verkkokauppakin. (Nettishoppailua ei muuten lasketa ahdistuksiin.)

Reality

Kaikkihan me tiedetään että todellisuus blogikuvien takana voi monesti olla ihan toinen.
No tässä blogissa kuvia ei yleensä ole siloiteltu, vaan ovat juurikin sitä miltä näyttää. (Paitsi pumpputermari on jäännös pikkujouluista, ei normipäivää!)
Toisaalta tämä ei olekaan sisustusblogi vaan lapsiperheblogi, joten näillä mennään.
Tykkään myös seurailla sisustusblogeja, paitsi että joka kerta kun avaan jonkun ihanan blogin ihanine kuvineen, mulle tulee kauhea tarve pistää koko oma kämppä uusiksi. Miten te sen teette?
Oikeasti olen kyllä oikein tyytyväinen omaan kotiini, se näyttää just siltä niinku omistajansakin. Vähän reppana ja yksinkertainen. Hehhee.

Kuvista puheen ollen, te instagramia seurailleet jo tiedättekin, koin viime viikolla elämäni yllätyksen!
Joka kirjaimellisesti vei jalat alta. Nauratti ja itketti (miten musta tuntuu että oon tehnyt sitä viime aikoina usein?) yhtä aikaa ja haukoin vain henkeä, enkä osannut sanoa mitään.
Sain uuden kameran.
Enkä osaa vieläkään sanoa yhtään mitään, muuta kuin että leijun onnesta vieläkin.

Kamera on tosi hyvä.
En ole ehtinyt edes kunnolla vielä perehtyä siihen, perusjutut käyty vasta läpi.
Luulisin että valokuvauskurssista olisi apua. En ole ihan automaattisesti mikään tekniikan ihmelapsi.
Olen ollut aina vähän huono ottamaan kuvia, tai ylipäätään edes roikottamaan kameraa mukana, ja täällä blogin puolellakin kuvat ovat olleet puoliksi pakollinen asiaan kuuluva juttu.
Ehkäpä nyt innostun lisää, tai sitten en viitsi raahata tuota jalkapallon kokoista mötikkää ihmisten ilmoille ja edelleen joudutte kärsimään kännykkäkuvista.

Niin se todellisuus.
Tällä hetkellä todellisuutta on se, että itse istun yövaatteissa sohvalla läppäri edessä, pojat koulussa, mies töissä, pikkuväki toljottaa marttakoiraa, vauva nukkuu vielä!(koska se rääkyi pitkin yötä), pyykkikone hurraa, sängyt ovat petaamatta, aamupala syömättä ja piparitaikina odottaa jääkaapissa!
Kai tästä pitäisi ryhdistäytyä päivän touhuihin.

Mukavaa päivää!

Vielä lomajuttuja

 

Mä nyt kyllästytän teitä vielä lomajorinoilla, mutta viikon reissuun mahtuu aika monta hetkeä (niin hyvää kuin huonoa) että juttua riittää vaikka miten.
Ja täytyykin tässä vielä selventää teille, että tosiaan vaikka joitain ei-niin-kivoja juttuja lomalla riitti, niin tottakai riitti myös paljon paljon hyviä juttuja. Ehkä nämä jutustelut saivat vähän sarkastisia piirteitä, mutta toisaalta sarkastinen huumori on toinen nimeni, niin ei kannata tosiaan ottaa niin kirjaimellisesti aina näitä mun juttuja. Mä nyt vaan oon tällanen. Hehhee.

No, koska kelit(kään) ei meitä oikein suosineet, niin vietimme joka päivä aikaa kylpylässä, tottakai.
(Sattuneesta syystä ei sieltä kuvia ole, mutta näissä kuvissa vähät sateesta välittävä kaksikko puistossa.)
Uinnit sujuivat suunnilleen tähän tapaan:
Koska vauva ei lähtenyt uimaan lainkaan, jouduimme puolittamaan aina porukan ja uimaan mentiin siis kahdessa erässä.
Ykköserä oli tottakai se suositumpi ja siitä syystä vuoroteltiinkin päivittäin ekana lähtevää sakkia. Toinen porukka jäi siksi aikaa kuluttamaan äipädien akkuja mökkiin, kun toinen sakki paineli polskimaan.

Meidän lapset ovat varsinaisia vesipetoja ja isommat osaavatkin jo hienosti sukellella ja uiskennella lasten altaassa ilman kädestä kiinni pitämistä. (Tosin neitokainen laski eka kerran liukumäestä ja kuvitteli ilmeisesti että loppupäässä on yhtä vähän vettä kuin alkupäässä, joten pientä klooriveden maistelua tapahtui ekan liukumisen jälkeen. Pikkuveli kyllä joi sitä muutenkin ainakin ämpärillisen. Yyh.)
Kylpylä oli ihan kiva, pienehkö, mutta se ei haitannut, koska mummut tapittivat porealtaassa eivätkä näin ollen tukkineet liukumäkeä. (Tosiaan eläkeläisiä lähinnä oli koko paikka täynnä.)

Pientä jännitystä tottakai pitää olla ilmassa, ja sitä kuulkaa riittää kun lähtee meidän kolmevuotiaan kanssa yleisille paikoille. Meinaan on keskivertoa kovempi kommentoimaan isoon ääneen kaikkea ympärillä tapahtuvaa.
Ja niinhän siinä kävi, että ei ehditty kuin saunaosastolle (siellähän niitä kommentoitavia piisaa) kun kaveri jo tuijotti viereisessä suihkussa olevaa tätiä ja nätisti kajautti suullisen arvostelun, äiti kato tuolla tätillä on aika paksut tissit. No sehän nyt vain on niin, että herättihän se kanssa suihkuttelijoissa hilpeyttä ja itse arvostelun kohteena ollut mummu meinasi vallan nauruunsa tikahtua. Mutta minkäs teet, kun onhan se selvää että erinäiset ruumiinosat kiinnostavat tuollaista nuoren miehen alkua, ja sillekään ei tietysti voi mitään että kotona näkyy vain nahkaiset riippuliitäjät. Paksut tissit on kuulkaa harvinaisempi näky meilläpäin. Voi elämä.

Sen voitte arvata, että meikäläisen posket loistivat punaisena jo ennen kuin saunaan saakka päästiin ja sitten koinkin elämäni järkytyksen kun lauteille noustessani (ja ei, en ollut lauteiden alla, niin kuin mieheni luuli kun tätä asiaa hänelle kerroin) kolautin pääni kattoon! Siis kerrassaan mun koko sadanviidenkymmenenkahdeksan sentin urallani en ole kuunaan päätäni mihinkään kolauttanut.
Saunan paneelin tikkuja päässä sitten istuin alas ja ajattelin että jestas sitä metrikasikymppistä joka tänne saunaan tulee osaamatta varoa päätään!

Että semmosta. Ja sitten uitiin.

Makunautintoja

 

Voihan ruokailu.
Edelleen näitä kuvia katsellessa en tiedä itkiskö vai nauraisko. Varmuuden vuoksi teen molempia. Hihii, nyyh. (Ja todellakin nuo lautaset ja ammollaan oleva suu on lavastettu).

Aika monelle jo lienee tullut tässä blogivuosieni varrella selväksi, että meidän perheen alaikäiset ovat varsin heikkoja ruokahalultaan. Eli siis yleensä mennään varsin vähällä sapuskalla ja äitinsä olisi tuolla ruokamäärällä kuollut nälkään ainakin viis kertaa.

No, varsinaisesti ei voi sanoa että vieraan paikan vieraat ruoat olisivat tuota edellä mainittua halua lisänneet. Meidän onneksemme lapsien oleskelusta lomapaikassa ei veloitettu penniäkään, niin ei juurikaan kirpaissut vaikka koko viikko vedettiin näkkärin ja kotikaljan voimalla. Ja kotikaljan määrääkin jouduttiin valitettavasti rajoittamaan lasi per ruokailu, koska ensimmäisen päivän jälkeen alkoi huolestuttavasti näyttää siltä, että pikkuväki on koko viikon päissään kuin pienet käet.

Mutta vaikka ruoka ei kehuttavasti uponnut, kaikkea muuta kivaa ruokailusta kyllä löytyi (kotikaljan lisäksi).
1. Astioiden palautus.
Meidän eskarilaiselle olisi riittänyt ruokailuksi se, että hän olisi saanut hakea lautaselle yhden perunan ja kuskata se sitten tiskiin saman tien. Toki kauhean kätevästi säästyin itse astioiden palautukselta, kun tämä yli-innokas puuhapete keräili naapuripöydästäkin kaikki likaiset astiat.

2. Esiintymislava.
Tai muksut luulivat sitä kai tatamiksi, koska heti kun silmä vältti, joku pari otti matsia lavalla.

3. Mummot ja vaarit.
Pikkuväki kulki jututtamassa kaikenkarvaiset eläkeläiset ja epäilemättä kertoilivat mitä legendaarisempia tarinoita koska koko viikon joku mummu kävi kullanmuruttelemassa.

4. Alakerran leikkihuone.
Mitä tuota turhia perunaa puputtamaan kun alakerrasta löytyi leikkihuone supersiisteine liukumäkineen. No, aikuisten ruokarauha oli toisaalta aina taattu, paitsi kun piti sännätä selvittelemään kuka laski kenenkin päälle kenenkin vuorolla. Huh.

Ainoa joka söi normaalisti oli vauva.
Toisaalta hänen normaali on myös ei juuri mitään, että ojasta allikkoon vaan.

Joka tapauksessa, ruoka oli pääasiassa ihan loistavaa. Aikuisten oikeasti.

Perillä!

 

Vaikka autossa ajellessa tuntuukin, että ei olla koskaan perillä, perille kuitenkin saavuttiin.

Ei mulla kauheasti mitään viidentähdenmökki-odotuksia ollutkaan, mutta silti pienoisena iskuna päin näköä oli se, miten likaista mökissä oli. Vaikka mökki ja sen sisustus olisivatkin jostain viime vuosituhannelta, harmaata likakerrosta ei tarvisi kyllä olla!
Toki jotain vähemmän fanaattista siivousintoilijaa ei pieni likakerros olisi haitannut, mutta desinfiointiaineessa pyöritetylle mopinheiluttajalle kämppä oli pieni shokki.
Eniten vilunväreitä aiheutti vessa, pesuhuone ja sauna. Olisin ehdottomasti kaivannut niitä muovisia kengänsuojia ja melkein teki mieli olla peseytymättä koko viikko. Uhh.
Ja toiset vilunväreet sai alkunsa kun vauva piti laskea lattialle! Jos minusta olisi ollut kiinni, pikkuinen olisi kököttänyt tiukasti kiinnitettynä syöttötuolissa ja sylissä koko viikon, mutta sattuneesta syystä tämä olisi ollut ihan mahdotonta (eikä neitikään ollut kovin suostuvainen tällaiseen järjestelyyn) joten oli pakko kerätä itsensä kasaan ja ajatella mikä ei tapa, se vahvistaa! (tämä hokema muuten oli tehokäytössä koko viikon).

No arvata saattaa, että pikkukansaa ei pikkuinen tahmaisuus haitannut.
Vintin rappusia testailtiin hullun kiilto silmissä kolme ensimmäistä päivää (sillä tuloksella että 2/4 mulisi portaat alas puolesta välistä) ja perheen vanhemmat kiittivät hyvää valintaansa siitä, että kotona moisia tappovehkeitä ei löydy. (Nojoo, uutuuden viehätys..tiedetään!)
Pikkuneiti käytti lomansa (paitsi öisin valvomiseen ja vollottamiseen) ja uudet ulottuvuudet hyväkseen ja oppi niin konttaamaan kuin nousemaan tukea vasten ylös. Josta jälkimmäisestä tottakai seurasi pari mulausta lisää. Se mikä ei tapa se.. Juuri näin.

Jos jotain positiivista kaivellaan niin hyvä (ja 4 kertaa päivässä valmis) ruoka ja kunnon petivaatteet kompensoivat muuten kökköä asumusta.
Mutta siinä vaiheessa kun isompi neiti meni leikissä piiloon saunan lauteiden alle ja vauva pyrki vessaan koko ajan kun ovi jäi auki (ja sehän muuten jäi), ei edes kuulkaa härän sisäfile pippurikastikkeessa paljoa lohduttanut.

Voitteko arvata kuinka ihana oli tulla kotiin. Puhtaaseen kotiin.
Tai vaikka ei aina niin puhtaaseen, mutta p*skat on kuitenkin omat missä pyöritään.
Kuulostaa nyt vähän kiittämättömältä, kun kuitenkaan kaikilla ei ole edes mahdollisuutta lomaan, mutta suodattakaa ja kaivakaa ne viimeisetkin huumorin rippeet tässä kohtaa. Hehee.

Palautetta olisi toki saanut antaa, mutta kun se pahuksen lappu jäi täyttämättömänä sinne mökin pöydälle. Oli niin kiire lähtö ja muutama muukin muistettava asia.
Saahan sitä sitten valittaa. Valivali.

Matkalla

Hellurei ja hellät tunteet, täällä ollaan taas!
Tai jos totta puhutaan niin täällä ollaan oltu jo eilen kello 19.02 mutta nyt vasta ehdin istahtaa.
Eilinen ilta meni just niin pakaaseja tyhjentäessä ja kotona olosta riemuitessa ja tänä aamuna kello soitti hyvissä ajoin ja ampaisin duuniin, josta kotiuduin hetki sitten.
Kokonainen viikko vierähti tosiaan lomaillessa ja ai että, olipahan loma! Mutta kyllä ehti tulla tännekin jo ikävä, ihana palata normaaliin arkeen.

Suurin osa teistä taitaakin muistaa, että 3/7 meidän perheestä kärsii matkapahoinvoinnista. Tästä johtuen matkustaminen on varsin nihkeää ja melkein mitä muuta vain voi jäädä matkasta, mutta vati (pesuainetta ja paperia) on oltava. Muuten ei hommasta tule yhtään mitään.
Toinen matkaa hankaloittava tekijä on vauva. Siis se tapaus, joka saa kohtauksen kymmenen kilometrin matkallakin, saatikka kun kilometrejä tuli yhteen suuntaan ainakin 350.
Mutta arvatkaapa, mun ennakkoluulot ja olettamukset karisi tämän matkan aikana. Kukaan ei oksentanut eikä vauva karjunut. En olisi uskaltanut edes toivoa!

Vaikka erinäisiltä eritteiltä ja kilareilta säästyttiin, niin ei suinkaan pikkukansa istunut halvaantuneena paikasta aa paikkaan bee.
Kahden kilometrin jälkeen ensimmäinen vinkui joko-me-ollaan-venäjällä ja toinen mua-pissattaa-mulla-on-nälkä-ja-aion-todellakin-vinkua-koko-matkan.
Radio pauhasi Ellaa ja kavereita ja takapenkki oli tukkanuottasilla lähes neljän tunnin ajan. Koska valitettavasti emme saaneet seitsemää eri autoa kuskeineen vaan jouduimme matkustamaan muutaman hikisen neliön sisällä koko ryhmä rämä.

Perille päästiin, mutta en kiellä ettenkö olisi huokaissut tyytyväisyydestä, kokonainen viikko ilman autossa istumista!

Ajattelin kirjoitella muutaman postauksen muutenkin lomareissusta! Älkää kyllästykö, luvassa jaarittelua mm. uimahallista, noutopöytä ruokailusta ja mökkielämästä.
Voin kertoa, kannattaa olla kuulolla.

Ps. Kuvat ovat mitä ovat (sano suoraan vaan, ala-arvoisia) puhelimella näpsittyjä, koska se vain on faktaa että sillä on niin paljon kätevämpi kuvata kuin kameralla. Niin, ehkä pitäisi panostaa parempaan kameraan puhelimessa. Ai niin joo olihan mulla, mutta pönttömme nielaisi sen. Joten näillä mennään.