Ennen-jälkeen kuvat

Voi järjen lähdön riemua!!

Miten minä taas kuvittelinkin itsestäni ja omista tietokoneenkäsittely-taidoistani jotakin ihan liikaa.
Ajattelin että vips vain minä näppärästi teen kuvakollaasit ennen-jälkeen otetuista kuvista.
Oishan mun pitänyt itseni tuntea..
Sain kolmen hikisen tunnin jälkeen lopulta puristettua nämä kuvat tähän pisteeseen, ja voin kertoa että jos harrastaisin kiroilua niin tämän kolmen tunnin aikana olisin manannut itseni hengiltä.

Ihan käsittämätöntä miten yksi tietokone ja muokkausohjelma voi tehdä niin omia juttuja että vähintään viisi kertaa poukkasin penkiltä ylös ja vannoin etten koskaan enää koske koko vehkeeseen.
Se pomppautti kuvia mihin huvitti ja käänteli niitä ihan oman mielensä mukaan ja ei antanut ladata jotain eikä muutenkaan osoittanut minkäänlaista ymmärrystä mun hermoja kohtaan.
No sitten käytin toista ohjelmaa, ja olisi ehkä kannattanut vaihtaa sitä heti eikä sen jälkeen kun kynnet on syöty juuriaan myöten ja tukkaa on päässä enää kaksi haiventa.

Ihan hyvin tässä kävi kyllä, vai mitä tuumaatte?
Sen lisäksi, että menetin sekä hiukseni että kynteni, tuli vielä migreeni ja hetkellinen avioerokin kai.
(Kyllä minä! Älä sinä nyt siinä! Mene sinä nyt..)

Kuvia katsellessa kyllä herää ajatus, oli se tämän kaiken arvoista!
Aivan kauhean kamalan mieletön muutos <3

(Kuvat ovat ihan sekaisessa järjestyksessä, mutta mun kärsivällisyys ei enää riittänyt siihen, että oisin pyöräytellyt kuvat järkevään järjestykseen, eikä aikakaan nimittäin nyt alkaa lähetys Riosta, joten Moi!)

Hoitolapset

Mulla oli kuulkaapa viime viikonloppuna mieluisia hoidokeita.
Ig:tä seuraavat näkivätkin jo nämä ylläolevat kuvat tuoreeltaan, nappasinpa ne tänne blogin puolellekin kun kamera jäi sen seitsemän kertaa kotiin kun huollettaviani kävin hyysäämässä.
Sanoisinko, että tässä ei ole norsun muistia nähtykään?
No puhelin on vanhasta tottumuksesta aina taskussa, joten näillä vähän laaduttomilla kännykkäkuvilla taas mennään.

Rakastan hevosia.
Se lienee aika monelle teistä on tullut tässä mun blogivuosieni (ja kaikkien niiden muidenkin vuosien) varrella selväksi.
Omia meillä ei VIELÄ ole, ja voin kertoa ettei tämmöiset jokakesäiset hoitokeikat ja viikottaiset ratsastustunnit hillitse sitä kuumetta ei sitten yhtään.
Meillä on vähän puheissa ollut sellaiset suunnitelmat, että talven aikana kunnostettaisiin tässä tontilla olevista ulkorakennuksista hevosenkestävät. Niinpä varovainen haave olisi että ensi kesänä kokeiltaisiin sitten ihan oikeasti miltä tuntuu omistaa hevonen. Tai siis kaksi ainakin.
Mitäpä olette ylipäätään mieltä, kannattaako ensin kokeilla ylläpitoheppaa vai suoriltaan ostaa oma?
Mä oisin vähän kallistunut tuohon ylläpitohommaan, mutta asiaa tässä nyt makustellaan.
Kokemuksia otetaan mieluusti vastaan!

Niin tosiaan, mun vastuulla oli kuusi nelijalkaista koko viikonlopun.
Nämä kaikki ovat ravipohjaisia (yhdellä on joskus ratsasteltu mutta varusteita ei löydy), joten ihan vain hoitamisesta, ruokkimisesta, tallin putsauksesta ja laitumelle ja takaisin taluttelusta koostui tämä viikonvaihde.
Kaksi tammamummoa ja tammateini, yksi ruunapoju ja kaksi vuotiasta orivarsaa.
Vähän äksöniä viikonloppuun toi se, että yksi tammoista oli vielä muutama päivä ennen mun vastuulle siirtämistä jalka paketissa loukkaantumisen vuoksi. Onneksi saatiin siteet pois ja lääkityksetkin loppui niin mun tehtävä oli vain tarkkailla tilannetta.
Olin toki aivan varma että mun tuurilla kaikki kuusi makaavat ensimmäisenä aamuna kuolleena kopeissaan, mutta niin vain selvittiin hengissä kaikki.

On se kuulkaa hienoa aamuauringossa kärrätä lantaa tunkiolle.
Eikä pieni ukkoskuurokaan haitannut touhuja.
Siellä tallin tuoksussa, tallin hiljaisuudessa, hevosten hörähtely, kavioiden satunnainen kolahtelu.. Meikämutsi rentoutui ihan urakalla!
Oi että tässä ei ihan tiedä miten päin istuisi kun on niin fiiliksissä.

#hihkuuonnesta

Lomalla

Alkukesä meni remontoidessa ja sitten tuli muutto ja kaikkea hässäkkää kovasti, joten luvattiin lapsille että jahka tilanne hieman normalisoituu ja rauhoittuu niin tehdään parin päivän reissu johonkin. Me ei hirveän ahkeria olla reissaamaan, max.pari kertaa vuodessa lähdetään jonnekin ihan täällä kotimaassa. Ja tälläKIN kertaa totesin automatkojen jälkeen, että niin..miksi ei sen useammin?

Lasten "johonkin" oli ehdottomasti HUVIPUISTOON!
Oltiin ensin miehen kanssa sillee silmiä pyöritellen että, terve! teistä jokainen oksentaa jo matkalla sinne, ettei todellakaan makseta mahaa kipeäksi siitä, että puolet muksuista pääsee testaamaan powerparkin roskisten tilavuutta noin niinku täyttämällä ne yrjöllä..

Useammankin lapsiperheen vanhempien kanssa on tullut asia puheeksi, ja niissä puheissa on noussut pintaan aina yksi paikka, Tuurin Miljoonativoli.
Alle 13-vuotiailta ilmainen ja tästä meiltä katsottuna ihan järkevän matkan päässä vieläpä.
No sehän tarkoittaa meidän perheessä sitä, että aikuisista vain maksetaan.
Otettiinkin mieheni kanssa molemmat ranneke, millä sitten pääsikin kaikkiin laitteisiin.
Meidän perheen neidit osoittautuivatkin varsinaisiksi hurjapäiksi, kaksivuotias osoitti parin laitteen jälkeen sitä hullua vapaapudotus-laitetta ja sanoi päättäväisesti, minäminäminäminä (huomatkaa hänen änkytyskausi, tai siis älkää huomatko) menen tuohon!
No häntä ei alamittaisena valitettavasti huolittu sinne päinkään, mutta Isoneiti meni siihen isänsä kanssa ja alas tullessaan kuittasi vain, että ei pelottanu yhtään mutta iskä kyllä koska se kilju!
No niin kiljui äitikin kun tyttö raahasi meikämutsin väkisin pariinkin kieputtimeen. Jestas mun sisäelimet etsii vieläkin kotiaan. En muistanutkaan miten kamalaa on olla huvipuistossa!

Huvipuistokierros loppui sitten tuntia ennen sulkemisaikaa kauheaan kaatosateeseen, jota pakoon juostiin tottakai kyläkauppaan.
Lapsia kyllä lellittiin oikein urakalla (mutta puolustaudun sillä että koska loma!), saivat jokainen valita mieleisensä jutun (neljävee kylläkin niin pahoitti mielensä kun ei sentään saanut satasen pikkulego-paloasemaa, miten se nyt nuuuin..).
Perjantaina meidän kakkosluokkalainen täyttää kahdeksan vuotta (on muuten meidän 10vee hääpäivä myös) ja hän sai sitten itselleen syntymäpäivälahjan etukäteen. Nappikset. Koska jalkapallo ja MessiRonaldoNeymar.

Tuurista ajettiin sitten yöksi Ähtärin leirintäalueelle ja sateen ropinaan nukuttiin makeasti asuntovaunun hikisenkylmässä tunnelmassa. Tiedättehän, ensin on kylmä ja kohta on kuuma ja aamulla hyvä jos silmiä auki saa, saatikka ihoon liimaantunutta vierustoveria irti!
Tämä päivä menikin eläinpuistossa touhottaessa. Karhuaitauksen kohdalla iski jälleen ankara ukkoskuuro, siitäpä sitten porhallettiin loppupätkä autolle ihan miljoonaa..

Nämä on kyllä semmoisia paikkoja molemmat, että pienten lasten kanssa niihin kannattaa kyllä lähteä! Tivolissa oli monta sopivaa laitetta meidän 2-9 vuotiaille, ja voin kertoa ettei isompien laitteetkaan ainakaan meikäläistä jättäneet kylmäksi, enempi niinku kylmän nihkeäksi sanoisin.
Minähän toki olen sitä sorttia joka sen leksan on lennättänyt joka huvipuistokerta sinne roskikseen että tuota, mutta kai sitä alkaa olla jo vanha ja paatunut, koska tällä kertaa niin ei käynyt tai sitten sitä on vain oppinut lopettamaan ajoissa?
Eläinpuisto nyt ei välttämättä ole mikään kaikkein coolein, mutta meidän perheelle siellä kyllä riittää katseltavaa ja tutkittavaa ihan mukavasti. Karhut kyllä veti tälläkin kerralla symppispisteet ihan satanolla.

Mitäpä teidän kesälomareissuun on sisältynyt?
Vai menikö/meneekö loma kotona lomaillessa?

Ihan pihalla

Nyt kun remontti on sisältä valmis, on siirrytty ulos.

Pääasiassa mieheni siellä touhuaa, mutta oon myös itse koittanut olla apuna.
Eilen muun muassa lapioitiin soraa aika monta kottari kuormaa ja alustettiin terassin pohjia.
Viime viikolla meillä oli ulkopuolinen kaivurikuski täällä kaivamassa talon vierustoja, joihin uusittiin salaojat ja laitettiin patomatto.
Olin ihan hysteerisenä pari päivää, kun suoraan portaan pielestä alkoi pari metriä syvä kaivanto ympäri talon, lapset pysyttelivätkin aika paljon sisätiloissa, poissa jaloista ja vaaran paikoista.

Kaivinkonekuski onkin tulossa sitten vielä muutamaksi päiväksi, mahd, nyt jo loppuviikosta tasoittamaan pihat ja sitten kylvetään nurmikko.

Terasseja tosiaan tässä on aloiteltu ja voin kertoa että meikäläisen hommat loppu siihen kun pihamaa kuhisee ampiaisia. Voi ei että mua ärsyttää tämä pelko.
Pelkään niitä kuollakseni, ja nyt kun tuoretta terassivärkkiä on piha pullollaan, niin voitte kuvitella mikä riemunpäivä se on ampiaisille. Ei tullut mun maalauksesta mitään kun meni yhdeksi kiljumiseksi ja huiskimiseksi, laudan sijaan maalasin muun muassa jalkaani, että siirryinpä suosiolla sisätiloihin.
Luinkin eilen netissä jutun ampiaisista. Joka toinen vuosi on kuulemma aina oikein ampiaisten suurvuosi ja se on todellakin just nyt! Loppukesää kohti työt pesässä loppuvat ja uudet ampiaiset ovat vallanneet vanhojen paikat tai jotain.. Nyt nämä elämäänsä kyllästyneet ja stressaantuneet, kuolemaa vartovat pistiäiset sitten pörräävät päämäärättömästi missä sattuu ja ovat kiukkuisia.

Että sillai kivasti menetin yöuneni tuon jutun takia.
Huoh. Jokohan mä kohta menisin johonkin amppari-terapiaan.

Ps. Eipä ole kauniimpaa näkyä kun aamukahvilla istuskellessa voi ihastella oman pihan vaahteraa, vieläpä kaksin kappalein. Se on aika harvinainen näky näillä leveysasteilla.

Sunnuntai ehtoota

En aikonut kirjoittaa aiheesta, mutta yläkerrassa on semmoinen zirkuz meneillään, että pakko tarttua aiheeseen, sokerihumalako on muka todistetusti huuhaata?

Ihan oikeasti.
Meillä syödään iltapala todellakin aina niin, että tarjolla ei mielellään ole sokeria.
Koska lapset vain sekoavat kerta kaikkiaan loppu illaksi siitä tyystin.
Olen vähän sokerinatsi-äiti, en mikään totaalikieltäjä muksuilta (voi kun sama pätisi itseenikin), mutta rajotan sen syöntiä kyllä. Ei sokerijuguja, ei mehuja jne.
Ei joka päivä, eikä ainakaan montaa kertaa päivässä.
Jos syödään tai juodaan jotain sokerista jollain aterialla niin se on vain yksi annos ja kiitos.

No nyt ajattelin olla kerrankin höveli ja vetäisin pannarit iltapalaksi.
Ja nyt, puolitoista tuntia myöhemmin, kun kavereiden pitäisi jo vedellä hirsiä niin sen sijaan vintissä hypitään, kikatetaan, sekoillaan ja kiljutaan kuin heikkopäiset. Ja melko varmasti kohta vollotetaan.
Kuulisittepa!
Toki nyt muutenkin saattaa joskus olla jotain iltavillejä, mutta yleensä muutaman STOP huudon jälkeen tulee hiljaista. Nyt siellä painitaan ja ainakin puolitsiljoonaa kertaa on pyydetty, kehotettu, hermostuttu, huudettu jne. pistämään päät tyynyyn.

Normaali iltana iltasatu, iltarukoukset, taputtelut ja halailut kun on tehty, niin porukka on jo aika hyydytettyinä eikä unta tarvitse odotella.

Voi pannari minkä teit!
Tai siis voi äiti kun teit pannarin. Hillolla ja kermavaahdolla vieläpä.

Tosissaan siis luin jokin aika sitten artikkelin, joka tutkimuksen pohjalta kuittasi lasten sokerihumalan kuvitteelliseksi olotilaksi. Voisin kirjoittaa todellakin sen artikkelin uudestaan ja tehdä sen tutkimuksen myös.
Meidän lapsille karkkipäivän karkeiksikin riittää mainiosti karkkilaatikko ja tikkari, pusseista jos puhutaan niin hetken päästä sen tyhjennyttyä on sikahauskaa ja siitä vähän myöhemmin sikatyhmää, että sillai.

Kuvia, kuvia..

Päivät sujahtelevat ohi ihan liian nopeaa, edelleen!!!
To do-lista on nääääääääin pitkä, eikä oikein osaa edes päättää mistä aloittaisi.
Laittaisinko tuon kehyksen tuohon, vai silittäisinkö äkkiä nuo verhot, tai ei sittenkään kun pitää ensin tyhjentää tiskikone ja laittaa pyykkiä pyörimään.
Arkisten askareiden seassa siis koitetaan saada tavarat löytämään oman paikkansa, meikäläinen täällä soutaa ja huopaa kippojen kanssa ja vaihtelen tavaroiden paikkaa minkä ehdin.
Kaikkeen uuteen täytyy silmän ensin tottua, joku toinen juttu sopii taas johonkin kohtaan just täydellisesti.

Hyvin on elo lähtenyt sujumaan täällä uudessa kodissa.
Lapset viihtyy ja leikkii niin kuin ennenkin, kavereitakin on ehtinyt kyläillä ja on tehty pyörälenkkejä ja vähän ihmetelty tätä maalaiselämää.
Tein juoksulenkinkin yhtenä iltana lähimaastoon ja sai siinä ihmetellä kun vastaan lyllersi niin siili kuin rusakkokin (paitsi tuo jälkimmäinen ei tod. lyllertänyt, voin kertoa).
Saattaapi täällä tieten vaikka joku isompikin otus tallustella vastaan, tiedä häntä.

Lapset alkaa osoitella semmoisia merkkejä (hirrrvee huuto ja kikatus ja käkätys käy) että taitaa olla iltapalan aika.
Huomenna aamulla pitäisikin kaivinkoneen aloittaa hommat pihalla, joten lisää kuraa tiedossa.
Jee, etten sanois!
Viimepäivien sateiden ansiosta meidän pihamaalle voisikin perustaa vaikka mutakylpylän.
Tervetuloa!
Ilmaisia pulahduksia jaossa, suosittelen ottamaan vauhdit etuportaalta kumpparit jalassa.
Siinä on kuulkaa rapa ylinnä. Argh.

Ps. Kuvia ei sitten ole kaunisteltu. On roinaa vähän vielä siellä ja täällä, lastenhuoneeseen kun yrität mennä ottamaan "sisustus"-kuvia, niin vastassa on kolme puolialastonta takkutukkaa jotka on hienosti levittäneet leikit pitkin yläkertaa. Nooh, näin meillä!

Joki-Korpelassa

Ai että mä rakastan tätä kotia <3

Kaksi yötä ollaan nyt nukuttu uudessa kodissa ja kyllä on uni maistunut, joen kohinasta, härräävistä kärpäsistä ja pimennysverhottomista ikkunoista huolimatta. Puhumattakaan laatikoista, pusseista ja irrallaan seilaavista tauluista ja hyllyistä. Nyt niitä on aikaa rauhassa laitella, kun muutto-urakka on päätöksessä.
Tänään kävin siivoamassa vielä vanhan kodin puhtaaksi uusia asukkaita varten, huomenna on avainten luovutus ja siinäpä se sitten olikin.
Vähän pientä palaa piti niellä siellä siivoillessa, mua ihan säälitti (voiko niin edes tuntea?) se talo siellä ihan tyhjänä ja silti vielä meidän tuoksu siellä tuntui. Se oli kuitenkin itse rakentama, kuusi kokonaista vuotta meidän koti.
Mutta nyt kun kaikki seinien sisäpuolella olevat ihmiset ja tavarat ovat siirtyneet tänne Joki-Korpelaan, tuntuu tämä jo ihan omalta.
Kyllä koti on siellä missä sydän on.

Voitte arvata että ihan älytöntä tallaamista on ollut koko mennyt viikko!
Aika paljon on toki saatu aikaan muutakin kuin niitä jalanjälkiä, mutta nyt on ihana huokaista ja kaikessa rauhassa toimittaa arjen askareita, ilman mitään aikataulutettua kalenteria.
Toki se on ihan yhtä täysi kuin ennenkin, mutta nämä talo/muutto/siivousjutut on nyt tehty, joten saa tosiaankin taas keskittyä tähän normaaliin arkeen.

Koitan laitella kuvia kun saadaan paikkoja kuntoon ja vielä Projekti Joki-Korpelan tiimoilta tulee postaus ennen-jälkeen-kuvin. Sitä odotankin mielenkiinnolla, on tämä muutos niin valtava.
Ollaan myös suunniteltu teettää kuvakirja näistä remontin hetkistä, niitä on kiva sitten vuosien päästä katsella ja myös näyttää vieraillekin.

Nyt tekisi mieli oikaista hetkeksi sohvalle, jalat kohti kattoa!
Senpä taidan tehdäkin.

Kuulumiset

Hiljaiseloa täällä blogin puolella.
Elävässä elämässä en sanoisi niinkään.
Kuin Duracell-puput tässä on viiletetty päivästä toiseen, paikasta toiseen. Alkaa ihan hengästyttää, vaikka muutama päivä pitäisi jaksaa vetäistä vielä ihan täysillä!
Yö on hieno keksintö, ilman sen olemassa oloa olisi hyvin äkkiä finaalissa.

Tänään ajeltiin jo aamutuimaan ihan tosi isolle kirkolle tuhlaamaan rahaa.
Sitä katsos tässä ihan ikkunoista ja ovista suorastaan lainehtii sisälle niin..öhhöh..ehheh.
Vaan viime hetken olennaiset (ja okei, muutamat epäolennaisetkin) ostokset on nyt tehty uuteen kotiin, jotta elämä lähtisi siellä varsin mutkattomasti sujumaan.
Tämä mutkaton elämä siis käsittää mm. verhotankoja, vessapaperitelineitä ja naulakkoja.
Olennaisissa ei mitään ihmeellistä, mutta ne epäolennaiset! Ai jestas mitä herkkuja tulikin vastaan.

Olipahan myös luksusta laatuaikaa kokonainen kellonympärys.
Reippaat kolmesataa kilometriä kertaa kaksi (meno-paluu siis) aikaa jutella aikuisten oikeasti, aikuisten oikeasti räplätä kännykkääkin ja varsinkin kuunnella raadiota.
Nekin on kuulkaas harvinaista herkkua ne. Kun saa rauhassa tehdä.

Nyt on varsin tiskirätti-olo.
Itse asiassa tuumasin nukahtaa, kun jäin tässä nojailemaan kättä vasten ja toljottamaan ulos tuota komeata ilta-aurinkoa, jota jo harvinaiseksi herkuksi voisi sitäkin kutsua?

Nyt siis unta palloon, aamulla siivouskamat raksalle ja urakoimaan kotia puhtaaksi.
Illasta haaveilisin pakkaavani mahdollisimman paljon, ja jossain vaiheessa tiistai päivää (jos suunitelmat ja aikataulu ei pissi) starttaa The Iso Rekka liikenteeseen.

Viimeisiä viedään!!

Ps. Miten joku kestää olla siivoamatta? Tai katsella sen siivoamattomuuden lopputulosta?
Yh, mua inhottaa kun täällä on skippailtu siivouksia tällä viikolla oikein urakalla vain sen vuoksi, ettei jaksa enää tätä kämppää hinkata!
Siivottavaa siis tiedossa vielä täälläkin talossa. On se rankkaa hommaa tämä muuttaminen.

Muutto lähenee

Pahoitteluni heti alkuun näistä kännykkäkuvista, jotain matskua piti olla paikan päältä ja nää nyt oli ainoat tässä mitä keksin vetäistä.
En oo kameran kanssa just nyt käynytkään uudessa kodissa, joten niitä tuoreimpia kuvia tulee jossain vaiheessa. Varmaan kun pääsen siivoilemaan, niin vois samalla sitten näpsiä kuvat ihan valmiista kämpästä.

Lähdetäänpä liikkeelle vaikka siitä, että meidän vanha koti on nyt myyty.
Mainitsin siitä muutama postaus taaksepäin ihan sivulauseessa, saattaapi olla että on joltain jäänyt vaikka lukemattakin.
Pitkään siinä meni. Niin pitkään, että ei ikimaailmassa voitu kuvitellakaan että näin nihkeästi käy talokauppa tällä hetkellä, ainakin täällä maalla.
Ehkä meillä oli vähän ruusuiset kuvitelmat talon myynnistä, edellinen koti kun myytiin suunnilleen päivässä, joten hölmönä oletettiin että tämäkin viedään ns. käsistä.
No ei kyllä viety.
Ihan käsittämätöntä että varmaan kymmenkunta eri perhettä/pariskuntaa kävi taloa katsomassa, ja vasta lähes yhdeksän kuukauden odottelun jälkeen tuli se The Ostaja.

Mutta kaikella on puolensa.
Että tämä meni niin nappiin joka tapauksessa, vaikka odoteltiin ja kärvisteltiin ns. kahden talon loukussa. Koska siinä vaiheessa kun uusi koti alkoi näyttää lähes valmiilta, vanha talo sai uudet omistajat. Ei muuttoa välillä pieneen asuntoon, vaan nyt päästään suoraan omaan kotiin. Ihan luksusta.
Tästä opimme taas sen, että kyllä se vain kannattaa pitää se positiivisuus yllä ja luottaa siihen että asiat järjestyy. Mutta uskotte varmasti jokainen, että kyllä se syö miestä, kun talonkatsoja toisensa perään ei itsestään sen kopposen koommin ilmoittele mitään. Epätietoisuus se vasta lisääkin tuskaa. Heh.

Ensi viikolla kuitenkin muutetaan.
Perjantaihin mennessä pitää olla talo tyhjänä.
Uusi koti on ihan viittä vaille valmis, tänään on muun muassa luvassa vessanpönttöjen asennusta.
Alkuviikosta pääsen siivoilemaan, ja ennen perjantaita olisi tarkoitus jo roudata tavaraa ettei menisi niin viime tippaan.

Tunteet ovat varsin ristiriitaiset.
Iso taakka vierähti harteilta, niin kiva muuttaa kun tietää että uudet asukkaat on tulossa tähän vanhaan. Mutta samalla iskee se kuuluisa haikeus, tänne jää mukavat naapurit, ihana ja muistorikas paikka, lasten kaverit.. kohta me istutaan siellä omien peltojen keskellä josta hyvällä tuurilla kiikarilla näkee jonkun ihmisen jos sattuu ajoitus kohdilleen.
Sopeutuvatko lapset? Miten sujuu koulukyyditys syksyllä (kauhukuvat auton alle jäävistä lapsista)? Entäs jos/kun edessä on koulun vaihto?

Viime yö meni vähän tällaisissa merkeissä:

:D

Mutta luottamus on jatkossakin siihen, että kyllä ne asiat järjestyy <3

Tällä hetkellä kun asiaa ajattelen, olen pelkästään helpottunut ja onnellinen.

Ihan kohta tämä remontti-matka on päätöksessä.

Ja siitä ollaan koko perhe niin fiiliksissä!