La(i)skiainen

En jälleen niin kestä tätä mun valokuvausta.
Nuo kirjat ei niin yhtään mitenkään liity laskiaiseen, joten lisäsin tuon yhden iin tuonne otsikkoon muistutuksena siitä, että olen ollut niin laiskiainen kirjojen suhteen, että lainatut ovat jääneet ihan puolitiehen vaikka eräpäivä puskee päälle. (Ottakaapa muuten lukuvinkkejä tästä, kaikki nuo ovat todella hyviä luettavia!).
Pullat ovat vasta puolitiessä matkalla valmiiksi, joten en viitsinyt niitäkään kuvata.
Mutta anyway, tänään on laskiainen.
Ja täällä hiihtolomaviikko!
(Joka näyttää pahasti siltä, että jos vanhemmat eivät hiihdä, laske, luistele, ui, pelaa ja porskuta jälkikasvunsa kanssa tsiljoonaa joka paikkaan niin koko loma menee painiessa. Huoh.)

Töissä meni tämä päivä pullia pyöritellessä, että ihmisillä olisi laskiaisena herkkuja.
Töistä kotiuduin tyhjään kotiin, väki oli lähtenyt kylille hammastarkastukseen ja kauppaan.
Laittelin koneellisen pyykkiä kaikessa rauhassa kuivumaan ja asettelin itseni mukavasti vastaanottimen äärelle mitalijahtia seuraamaan. Joka harmillisesti meni kyllä alusta asti jo ihan väärille latu-urille. Mutta sitä on maastohiihto parhaimmillaan ja pahimmillaan.
Vielä on kisoja jäljellä!

Mitalit vaihtuivat hernesoppaan, ja siitä voisikin kirjoittaa tässä vaikka kirjan.
Siis oikeasti.
En tiedä syökö jossakin päin maailmaa lapset hernekeittoa, täällä meillä nimittäin eivät to-del-la-kaan.
Mua yhtä aikaa nauratti ja suututti.

Yksi ei tullut edes tsekkaamaan koko tilannetta, vaan uhmakkaasti veisteli lumihevosta pihamaalla.
Yksi piti nenästä kiinni.
Yksi ihan oikeasti yökkäsi tyhjää.
Yksi kävi yhden herneen syömässä ja totesi että en tykkää.
Yksi (pikkuneiti, of course) matki muita ja nenästä kiinni pitäen yökkäsi ja ei tykännyt, tietenkään.
Siis haloo, ei se nyt niin kamalaa ole?
Mutta eipä siinä auta vedota nälkämaan lapsiin, kommenttina tulee vain, että lähetetään niille tuo meidän keitto jos ne kerta sitä söis. Niin.

Perinteestä 1/3 voi sitten kai suosiolla tulevina laskiaisina luopua.
Pidättäydytään vain siinä 2/3, joka kyllä kelpaa.
Rieska ja pulla.

Riehakasta laskiaista!

R.I.P

Varmaan teistä moni on eilen lukenutkin tuolta somesta, että meillä oli murheen päivä.

Rakas mussukkaponimme Viltsu, lähti eilen vihreämmille niityille laukkailemaan ilman kipuja.
Jalkavaiva uusi taas ja eläinlääkärin "tuomio" oli, että poni kannattaa päästää kivuistaan ja oltiinhan me jo silloin edellisen kerran (kuukausi takaperin) puhuttu, että jos vielä uusii niin lopettaminen on oikeastaan ainut vaihtoehto. Kalliit leikkaukset toki olisivat saattaneet pelastaa, mutta.. niin.

En ole koskaan ollut mitenkään erityisen eläinrakas, ennen omia eläimiä.
En siis rapsutellut enkä puhutellut toisten koiria tai kissoja, ainoastaan hevoset ovat olleet lähellä sydäntä aina.
Kissoja olen jopa aina jollain asteella inhonnut, vaan nyt omat Kerttu ja Terttu ovat niin muruja ja maailman hassuimmat kissaneidit.

Viime syyskuussa me ostettiin ponit, Veera ja Viltsu.
Haettiin ne Mikkelistä asti ja olihan se elämäni yksi mieleenpainuvista hetkistä <3
Ensimmäiset omat ponit.
Ne kotiutuivat meille ihan äärimmäisen hyvin ja jo muutaman viikon jälkeen tuntui kuin ne olisivat olleet meillä aina.
Siksipä surun ja pettymyksen kyyneleet olivat vuolaita, kun tulin töistä kotiin ja pihassa seisoi eläinlääkärin auto, ja tiesin mikä on tilanne. Kävin vielä viimeisen kerran rapsuttamassa ja hyvästelemässä hätääntyneen ponipalleron, joka varmasti jollain tasolla aavisti mitä tuleman pitää.

Lapset halusivat käydä vielä katsomassa jo kuollutta ponia, itse en siihen kerta kaikkiaan pystynyt.
Minulle jäi kiva muisto virkeästä ja seurallisesta karvapallosta, vaikka muut sanoivatkin että näytti siltä kuin se olisi vain nukkunut.
Siellä se nyt laukkailee ilman kipuja jossain kaukana. Lapset puhuivat ja miettivät ja tekivät omaa "surutyötä". Pienin tuli vielä illalla pois sängystään ja nyyhkytti, mää en taa unta ku vilttu kuoli!.
Tänään 5-vuotias piirsi ihan hellyyttävän kuvan ponista ja yhdessä sovittiin, että tehdään Viltsulle tuonne pihan perälle joku muistopaikka risteineen kunhan maa on sula, vaikka poni vietiinkin muualle kuopattavaksi.

Semmoista tänne. Huokaus.
Nyt meillä alkoi kuumeinen kaverin etsintä Veeralle, joka tulee kaikista aidoista ja langoista läpi ja hirnuu surkeasti kulkiessaan. Haluamme mahdollisimman pian sille kaverin, tai sitten harkitsemme luopumista Veerastakin. Jos ei ihmisenkään ole hyvä olla yksin, niin varsinkaan ei hevosen joka on laumaeläin henkeen ja vereen. Toki kaksi hevosta ei varsinaisesti vielä ole mikään lauma, mutta kevään mittaan toivottavasti lauma tästä kasvaa.

Nyt on taas yksi vaihe elämässä takana, toivottavasti pian on myös hyvää tiedossa <3

Alkuviikon askareita

Niin vain edellinen viikko tuli päätökseen ja uusi viikko alkoi lumisissa merkeissä.
Olen ihan onnessani sataneesta lumesta, koska täällä ehti melkein kaikki lumi sulaa pois ja joka paikka oli vaihteeksi ihan jäällä.
Muuten ei niin väliä onko lunta vai ei, mutta ihanaa kun pääsee taas hiihtämään.
Kävin edellisen kerran hiihtämässä niin, että ladut oli tosi tosi jäiset ja vähän roskaiset. Lentämällä mentiin siis kirjaimellisesti eteenpäin, kun muutamassa mäessä sai kyllä luistella kieli keskellä suuta, että pysyi ylipäätään pystyssä. Pakarat ja reidet semisti jumissa.

Tänään ajeltiin naapurikaupunkiin pitkästä pitkästä aikaa ja pyörähdettiin urheiluliikkeessä shoppailemassa. Sain joululahjaksi lahjakortin, jonka nyt hassasin uuteen hiihtopukuun ja hetihän sitä piti päästä testaamaan.
Oli muutama muukin ajatellut lähteä, ladulle siis. Siellä oli suorastaan tungosta, vaan eipähän tarvinut yksikseen hiihdellä. Tämmöinen arkajalka kun olen, niin ei ollenkaan haittaa vaikka vastaan ja ohi suihkii vähän väliä porukkaa siellä erämaassa.
Laitan kyllä aina kuulokkeet korville ja tsekkaan tiukasti latua, ettei tarvi kuulla ja nähdä kun ne kaikki kahdeksan sutta ja saman verran mörköjä läähättää perässä.
Pieni pelko persuksissa kyllä antaa kyllä kivasti vauhtia matkaan, hehhee.

Tämä mun valokuvaaminen vetelee kyllä niin maata pitkin kun olla ja saattaa.
Nytkin tähän jutusteluun koitin kaivella kamerasta jotain sopivaa, mutta hyvin tyhjää muistikorttia se näytti.
Siksipä selailin vanhoja kuvakansioita ja löysin joululta tämmöisiä heppasynttäri-kuvia, joista olin varmaan ajatellut jotain postata, vaan onpahan näköjään jäänyt.
Ihanat kepparijuhlat oli meidän ekaluokkalaisella, tupa täynnä kikattelevia pikkupimuja, ne on niin mainioita tyyppejä nämä tuon ikäiset.

Mutta hei, hyviä hiihtokelejä teille muillekin ja jos ei laji muuten huvita niin istukaa vastaanottimien ääreen toki keskiviikosta alkaen niin kuin minäkin teen, koska alkaa talven odotetuimmat kisat.
Vitsit en malta niin odottaa! Tässä on tämmöinen muutama tuskallinen odottelupäivä kun ampumahiihto loppui pyhänä, miten sitä jaksaa odotella vielä pari päivää?
Onko siellä ketään muuta urheiluhullua?

Ps. Sain jo tässä eräänä päivänä kuulla kiukkuiselta lapselta, sääki oot tuomonen koko ajan vaan istut ja katot jotain hiihtoa ja urheilua.. No sitten me pelattiin monopolia välillä.
Mutta olen kyllä ihan urheiluhullu. Laji kun laji, pakko seurata jollain tasolla.

Koukussa

Ilahdutin tässä muutama päivä sitten Instagramissa teitä kuvalla, missä meidän pikkuneiti on sängyn alla tabletin kera pelailemassa. Piilossa. Ilman lupaa.
Onko tuttua?

Tästä ei varmasti voi lapsia syyttää.
Me aikuisethan ne pelikoneet, äipädit ja puhelimet ollaan hankittu ja annettu lapsille mahdollisuus tämmöiseen koukuttumiseen.
Se on kuitenkin niin tätä päivää, että en jotenkin ihan hirveästi jaksa stressata siitä, että lapset pelailee ja osaa käyttää jo pienenä näitä vempeleitä tuosta noin vain. Kunhan touhu pysyy järkevänä.
Meillä laitteita käytetään päivittäin, mutta sitten vempeleet nostetaan kaappiin pariksikin päiväksi ja muksut saa todellakin keksiä jotain muuta.
Mielestäni muuten fiksuun ja järkevään elämäntapaan (harrastuksia, ulkoilua, koulun huolehtimista ja kaverisuhteita) voi ihan hyvin liittää videoiden katselun ja pelailun, kohtuudella.

Mutta on se semmoinen asia se ruudun ääressä oleminen.
Että jos et vain muista asiasta mainita (ja usein vaikka mainitsisitkin) niin ihan varmasti joku istuu kohta joku laite nenän alla.
Tai kuten meidän muksut, niin heti kun äiti tai isä poistuu samasta tilasta, niin oletetaan että on lupa pelata tai töllöttää jotain. Tästä esimerkkinä kun kävin ponit harjaamassa ja tulin takaisin sisälle, jonne lapset olivat ehtineet ennen minua, niin pikkuneiti makasi tosiaan meidän sängyn alla tabletti äänettömällä ja pelasi täyttä häkää. Kaikki keinot on sallittuja.

Huomaan myös lahjovani usein peliajalla, ja toisaalta myös kiristäväni ja uhkailevani.
Toimii tosi hyvin tässäkin asiassa.
Oikeasti. Sen verran koukuttunutta sakkia on täällä(kin) talossa, että ruutuajan lisääminen tai vähentäminen tekee todellakin ihmeitä!

Teen sitä muuten parhaillaankin.
Pikkuneiti tuli sen miljoonannen kerran alas vintistä tuohon pyörimään.
Arvatkaapa mitä lupasin.
Kulta pieni, jos nyt menet ihan heti takaisin sänkyyn ja alat reippaasti nukkumaan niin saat aamulla kattoa ryhmähaun.

No ei se kyllä mennyt.
No silti se ehkä aamulla kattoo ryhmähaun.
No todellakin olen onnistuneen kasvatuksen ytimessä.
Argh.

Ps. Olen itse myös koukussa. Oikein verkossa, tai jopa katiskassa. Tsekkaan facen ja instan noin kerran kymmeneen minuuttiin. Mutta onhan se silti ihan eri, onhan?

Mikä valon määrä

Some on täynnä mitä ihanimpia ulkoilukuvia ihmisistä aurinkoisessa säässä.
Ja se on kyllä innoittanut täälläkin, sekä kuvaamaan että ulkoilemaan.
Ystäväni sanoihin voin tässä kohtaa niin yhtyä, että nyt kun aurinko antaa parastaan sitä vasta tajuaa miten harmaita kuukausia tässä on eletty. Synkkää ja hämärää on piisannut, valo on niin tervetullutta.

Vaikka se valo paljastaakin kaikki talven aikana kertyneet liat ja pölyt, ei haittaa.
On hassua huomata että tuossa ja tuossa on joku likatahra tai kauhea pöly, jota ei ole syksyn ja talven hämärissä, kynttilän valaistuksessa, todellakaan huomannut.
Mutta niitä tarvitaan, hämärää, joka antaa kaiken anteeksi ja valoa, joka luo ihan uutta virtaa ja fiilistä!

Mieheni on ollut koko viikon naapurikunnassa koulussa, intensiivi-viikoksi kai sitä kutsutaan.
Intensiivinen on myös ollut viikko täällä kotona, kun yhtäkkiä kaikki vastuu päivän touhuista ja kuskaamisista on ollutkin yksistään minun hartioilla.
Olen varmasti liian hyvälle tottunut, kun mieheni on monta vuotta jo opiskellut pääosin kotoa käsin, niin aina on se toinen ollut tässä jos on jotain menoa itsellä.
Ja kuskaamiset on hoituneet niin, ettei ole koko valikoimaa tarvinnut raahata aina mukana.

Tänään oli kyllä niin hidas aamu, vasta kymmenen kieppeillä nousin ylös ruokkimaan niitä kahta valikoimaa jotka tässä kotona vielä ovat ja hissukseen tehtiin aamutoimia sillä ajatuksella, että tänään on siivouspäivä.
No enpähän ehtinyt kuin vähän pintaa raapaista, kun mieheni jo kotiutuikin odotettua aikaisemmin.
Eipä siinä mitään, siivous hoitui kivasti neljällä käsiparilla ja pääsin ottamaan hieman omaa aikaa hiihtolenkin muodossa (instassakin sillä leveilin).
Keli oli niin niin huikea, että vaikka loppumatkasta jo kovasti painoikin jaloissa niin pelkästä ilosta jaksoi vetää loppuun asti. Oli niin kev(e)äinen olo.

Iltapäivä menikin sitten ruokaa laittaessa ja väkeä muonittaessa, ja siinä sivussa jännitettiin kovasti ampumahiihtäjien suorituksia.
Lapset saivat karkkipäivän karkkinsa ja huomasi kyllä taas että puolet vähempikin olisi piisannut.
Huh mikä seinille hyppely alkoi välittömästi, kun viimeinenkin karkki oli syöty.
Toiset sitten painuivatkin pihalle purkamaan sokerienergioita ja sain hetkeksi istahtaa viikon lehtien pariin, ne kun aina tahtovat jäädä lukematta. Olenkin nyt perunut suosiolla parit lehdet, kun en kerta kaikkiaan ehdi lukea. Selattavaksi vähän turhan kalliita ovat.

Mieheni lähti seiskaksi ratsastustunnilleen.
Kyllä, meillä on tällä hetkellä talossa kaksi ridaavaa aikuista, siistiä.
Me muut jäätiin kotiin leikkien ja liekehtivät pikarin pariin. Kolmas koetus enää lukematta, poikia jännittää. Ja äiti nauttii, kun saa jakaa tätä kirjojen maailmaa jälkikasvulleen.

Päivässä olikin valoa niin paljon, että illan tunteihin sitä ei kyllä meinannut riittää enää lainkaan.
Auringosta tankattu valo sammui niinkin maalliseen kuin äipädin hajoamiseen (no just sillain että tappelun tuoksinassa kosahti) ja siitä seuranneeseen myrskyyn niin, että vähemmän riemullisissa tunnelmissa loppui tämä ilta.
Jälleen kerran jouduttiin tuhlaamaan anteeksi-sanaa, joten onpa hyvä että sen lähde on ehtymätön.
Meillä olisi muuten kiintiö täyttynyt aikaa sitten.

Jokseenkin väsähtäneissä mutta silti ihan hyvissä fiiliksissä siis aloitellaan tätä viikonloppua.
Rennosti täytyy ottaa ja kerätä taas energiaa ensi viikkoon.

Hyvää viikonloppua kaikille <3

Kirje äidille, ja isälle.

Sain eilen kirjeen.

Hän tuli ensin tarrojen kanssa ja kysyi, mitkä sinusta on kaksi ihaninta?

Valitsin nuo kaksi.

Meni tovi ja tyttö vaivihkaa kyynärpääni takaa ojensi tämän lappusen ja hävisi paikalta nopeasti.

Selvästi ei oikein tiennyt miten olla.

Tavasin paperia pala kurkussa, tuli mieleen, että tänäänkin olisin voinut olla vielä enemmän näiden sanojen kaltainen.

Illalla viisivuotias peitteli kättään, johon oli vihreällä tussilla tekstattu, iskä on paras.

Tosin luulin ensin, että jotain ihan muuta kun kirjaimet olivat vähän oikutelleet.

Hän halusi myös omat tunteensa välittää.

Mitäpä tässä muuta voi sanoa kuin,

Rakastan <3

Peitetehtävässä

Kaikkihan me tiedämme mitä on, kun tekee karkkia ihan sikana mieli!!
Mulla oli eilen semmoinen päivä, aamusta asti.
Olin jopa viikonlopusta asti sitkutellut ilman ja se muuten näkyi.
Tuskaa ei yhtään lieventänyt se tunne, kun päivä oli aamusta iltaan vähän hankala. Meni hermot moneen otteeseen ja joka kerta sokerin tuska nosti vähän enemmän aina päätään.
Illalla se oli jo niin pää ylhäällä, että oli niskat mennä nurin.

Mutta sitten alkoi se vaikein osuus.
Kaupassa käyntiin ei ollut mitään tarvetta, postissa ei yhtään pakettia eikä edes bensatankki ollut löpöä vailla, että olisi sillä verukkeella voinut karkkia samalla ostaa.

Oli vain jumppa.
Ja hei, eihän ihminen nyt oikeasti kehtaa trikoissa ja lenkkareissa mennä ostamaan pelkkää karkkia kaupasta. Ei vaan voi. Vai voiko? (Siis hetihän joku kattoo, että just, siinä oikein kuntoilija mulla, hah.)
Minä en kehdannut. Siispä reippaana menin kauppaan trikoissani ja lenkkitossuissani ja hikipannassani ja laadin suunnitelman. Peitetehtävän.
Menin muina naisina ensin leipähyllylle ja olin niin sen näköisenä että, hei nyt ostetaan leipää koska se on niiin loppu (vaikka todellisuudessa sitä oli kaapissa vaikka miten paljon!).
Sitten viattomana kassalle ja karkkihyllyltä hihnalle pari uutuus pussia mässyä leipästen kaveriksi, ehkä vähän sinne leipäpussien allekin, saattoi mennä, ihan sattumalta..
Ihan sika läpinäkyvää, oikeasti.

Tämmöisiä me ihmiset ollaan. Oikeasti.
Ja kyllä maistui nii-iin hyvälle. Jumpan jälkeen tottakai, palkintona tunnin polkemisesta.
Meni talteen sekin rehkiminen! Tai ei mennyt. En tiiä.

Kontallaan

Nyt pureudutaan aiheeseen, jota kauhulla odotan joka ikinen talvi.

Se aihe on varsin ajankohtainen just nyt.
Pihat ja tiet ovat kuin luistinrata ja hokkarit pitäisi olla oven suussa odottamassa, menit sitten postilaatikolle tai yrität päästä autoon.
Ajankohta jolloin hiekoitushiekka on sun ostoslistalla heti liukuesteiden ja konttauskypärän jälkeen.

Eilen töissä vedin lipat. Tai pannut. Tai voltit. Ihan millä sitä maailman nolointa ja karmeinta tilannetta voi nyt kutsua.
Kävi ne perinteiset, lähdin kiertämään autoa kuskin paikalle ja just siinä käännöksessä peräkontin luota kuskin puolelle oikea kenkäni päätti pettää ja hetken huiskien turhaan käsillä tukea jostain rysähdin polvilleni ja siitä kyljelleen.
Se sattui, se sattui niin hirveästi, että jälleen jos harrastaisin kiroilua niin olisin taatusti räiskäyttänyt ilmoille kaikki maailman kirosanat. Mutta jälleen tyydyin vain rumiin sanoihin, paskaan ja vitsiin ja niin edelleen.
Itse asiassa mulla meni ainakin minuutti ennen kuin edes kykenin hengittämään, saatikka sanomaan mitään. Ja ennen kuin sanoin mitään, rymysin tottakai ylös ja tarkistin ettei vain käynyt mitenkään!
Sehän on klassikko, että vaikka se pää olisi lähtenyt irti niin huudetaan että, ei sattunu yhtään!

Kömmin oksennusta ja kyyneliä pidätellen autoon ja sitten vasta aloin nuolemaan haavojani. Siis kuvainnollisesti toki vain. Tunnustelin jalat ja kyljen ja kyynärpään ja olkapään. Kaikki ehjänä. Huh.
Edes housunpolvi ei revennyt, koska se oli jo ennestään reikäinen, mikä onni!
Ainoat vammat (henkisten lisäksi) olivat polven makeat naarmut, ei muuta.

Onni onnettomuudessa, ei muuten mikään turha sanonta.

(Kuvat ovat vain tämän aamun valo loistosta koska itse tilanteesta kuvaa ei onneksi ole, ei sillä että vaikka joku olisikin kuvan ehtinyt ilmalennostani nappaamaan, niin en tasan olisi sitä tänne ladannut. Että sillä lailla.)

24.1

Kylläpäs taas on vierähtänyt päiviä, enkä ole saanut mitään järkevää postausta aikaiseksi.
Välillä ahdistaa tosi paljon, kun tuntuu ettei blogille meinaa millään riittää aikaa eikä mielenkiintoa.
Tuntuu hullulta että miten tähän on tultu, koska tämä blogi on ollut mun rakkaimpia juttuja niin kauan kun olen tätä pitänyt.
Mulla muuten tulee täällä bloggerissa nyt jo neljä vuotta! Ja sitä ennen vuosi vielä vuodatuksen puolella, eli aika pitkä taival jo tätä hommaa.
Sekin ärsyttää, että itse en jaksa lueskella blogeja joiden postaustahti on kerran kahdessa viikossa. Ja nyt olen hyvää vauhtia itse luisumassa sellaiseksi. Mutta kun..

Meidän arki on tosi leppoisaa, mutta samalla äärimmäisen hektistä.
Mieheni opiskelee ja tekee samalla duunia, harrastaa ja hoitaa velvollisuuksiaan politiikan puolella. Lapset käy koulua ja heillä on harrastuksensa.
Itselläni on ollut mukavasti töitä ja harrastuksiakin on muutamana iltana viikossa.
Siihen päälle neuvolat, lääkärit, hammaslääkärit, eläimistä puhumattakaan.
Eipä siinä tarvi ällistellä sitten kun ilta tulee niin nopeasti, että hädin tuskin on aamusta vielä selvinnyt.

En kuitenkaan valita.
Vaikka välillä väsyttää niin että päässä huippaa. Onneksi silloin voi luvata lapsille vähän enemmän peliaikaa ja ottaa pienet nokkaunet viltin alla.
Siitäkin olen nauttinut, että muksut alkaa olla jo niin isoja että pärjäävät hetken vaikka äiti torkkuisikin keskellä päivää, se on nimittäin ihan mahdotonta tietyn ikäisten kanssa.
Nuorin täyttää helmikuussa kolme, joka päivä katson häntä pieni tuska sisimmässäni..älä pikkuinen kasva koskaan isoksi.
Eli äärimmäisen ristiriitaisia tunteita tässäkin.

Mutta eiköhän sitä ihmisellä ole lupa välillä olla vähän ristiriitainenkin.
Nauttia ja elää täysillä, mutta välillä väsyä ja levähtää.
Sitähän se elämä ja arki on, ylä- ja alamäkeä.

Kaikkein mukavinta on huomata, että te lukijat jaksatte täällä piipahtaa siinä toivossa että olisi uutta luettavaa <3 se on varmasti isoin syy siihen, että jaksaa jatkaa.
Lähes joka juttuun saan aina jonkun kivan kommentin, se on parasta tässä harrastuksessa.
Ja se on muuten myös aika hienoa kun lueskelee niitä neljän vuoden takaisia juttuja.
Ei sitä turhaan kehuta, että blogi toimii myös päiväkirjana.

Poweria elämään

Käytetäänkö teillä vitamiinilisiä ruokavalion tukena?

Meillä vitamiineja syövät kaikki muut paitsi mieheni.
Ei tekisi huonoa hänellekään, mutta se huolehtiminen ja pillerien syöminen pitää kyllä lähteä ihmisestä itsestään (etenkin aikuisia kun ollaan) eikä hän ole toistaiseksi kauhesti osoittanut mielenkiintoa purkkeja kohtaan. Onko tämä vähä tämmöinen miesten vika? Ei tässä mitään tarvita.

Lapset syövät päivittäin d-vitamiinit plus tuollaisen Vita-Nallen, joka on monivitamiini.
Ihan oikeasti on kyllä tehty helpoksi vitskujen syönti lapsille. Jos et vahdi haukkana kaappia koko ajan, nallet valuu kurkusta alas kuin karkkilaatikosta karkit. Sama koskee xylitoli-pastilleja. (Ei ole omena kauas puusta pudonnut, tunnustan tässä että itsekin nappaan lasten pastillin makeantuskaan. Niin nolo.)
Minusta se on vain hyvä, koska meillä ei kukaan syö, saatikka nielaise, mitään mikä ei maistu hyvälle.
Joskus se makeutuskin menee kyllä yli. Ostin niitä Omega-3 pikkukaloja, tiedättekö, lapsille tarkoitettuja? No itse sain syödä! Yh, limaisia, ällömakeita, kalan haju ja maku läpi puskien olevia klönttejä. Että ne niistä. Vaikka kalaöljy olisi kyllä tosi tärkeää.

Itse syön myös vitamiineja.
Kalaöljykapseleita, kalkki tabuja joissa on d-vitamiini mukana ja vielä monivitamiinin.
Silloin viime keväänä kun kävin lääkärissä sen jäätävän väsymyksen takia, lääkäri suositteli vitamiinilisiä. Kalkkia syön sen vuoksi kun en juo maitoa. Muuten käytän kyllä maitotuotteita ja kahviin lorautan tilkan maitoa kyllä.
En tiedä onko oloni niiden vuoksi kohentunut, mutta varmasti ne eivät haittaakaan tee, koska täydellinen ruokavalio on ihan äääääärettömän vaikea toteuttaa. En usko kenenkään siihen pystyvän, että pelkästään ruuasta saisi kaiken tarpeellisen.

Meillä muksut osaavat itse huolehtia pillerinsä tosi hienosti.
Joskus tosiaan niin hienosti, että kaapin ovessa saisi olla lista johon ruksittaisiin kuka on jo ottanut ja kuka ei.
Musta tuntuu että nalleversiota kysyttäessä, kukaan ei ole ikinä ottanut yhtään-mitään-koskaan-vielä-tänään-ollenkaan-ikinä..