Kotona paras!

Mitä tuota suotta kerhoon lähtee, kun sillävälin saa kotona laatuaikaa äidin kanssa.

Pelataan muistipeliä. (Mä häviän joka kerta.)
Leikitään pikkulegoilla. (Se on muuten siistiä.)
Käydään puistossa. (Meidän osoite vaihtuu ihan pian tuohon lähipuistoon.)
Käydään kaverisynttäreillä. (Sä oot mun niin niin niin paras kaveri!)
Ja pengotaan poissaolevien tavarat läpikotaisin. (Ilman lupaa.)

Ei auta lahjonta, ei kiristys, houkuttelu eikä uhkailu. (Giljotiinia ja sähkötuoliakin meinasin.)
No eiku lahjontaa ja houkuttelua näistä on vain oikeasti testattu.
Ajatella, että jonkun mielestä mä oon niin kiva, ettei musta raaski erota kahdeksi tunniksi.

Sit mä vasta lähden ku oon seitsemän vuotta.
(Kylmä hiki virtaa jo valmiiksi. Onneksi siihen on vielä muutama vuosi. Mutta sitten onkin jo pakko.)

Tämä kerhoonlähtemis-yritys ja eroahdistus laajeni jo sellaisiin mittoihin, että tyyppi nyyhki oven takana kun menin vessaan.
Päätin rauhoittaa tilanteen toistaiseksi.
Vessarauha on nimittäin viimeinen asia mistä haluan luopua. Kaksi minuuttia ihan yksin.
Kotiäidin luxus-hetki.