Yhä ylös yrittää

Tiedättekö sen tunteen kun se juurihansesyntyijahymyiliekakerran-vauva onkin yhtäkkiä niin iso että alkaa hakea uusia ulottuvuuksia? Se on aika pakahduttava tunne, ylpeys ja haikeus ja sydänpysähdys sekoitettuna tottakai rakkauteen tuota pientä kohtaan.
Ylpeys siitä, että olen saanut jotain noin ihanaa omaksi.
Haikeus siitä, että ihan kohta hän on taapero eikä vauva.
Sydämenpysähdys siitä, että yksi näistä uusista ulottuvuuksista on kiipeily.

Tilanne on nyt se, että korkein paikka mihin on kiivetty on (kylläkin vain) nurin kipattu legolaatikko, johon kyllä punnerrettiin nanosekunnissa mutta alastulosta ei puhettakaan.
Varmaan kaikkien meidän lasten lemppari paikka on ollut tuo eteisen peilikaappi, joka on mitä parhain piilopaikka, leikkipaikka ja yllätysyllätys myös vaippaikäisten vessa.
Uusimpana villityksenä on tyhjentää vaatekaappien alakerta ja istuskella siellä syömässä sukkia.

Kiipeilyn lisäksi harjoitellaan tottakai kävelyä ja seisomista.
Tuolit, laatikot, rahit ynnä muut ovat oivia taaperokärryjä joilla juostaan takajalka vielä vähän jäykkänä ympäri taloa. Kylläpä se siitä vertyy tuolla menolla luulen.
Seisominen on edennyt siihen pisteeseen, että joka paikassa päästetään tuesta irti ja kahden sekunnin töröttämisen jälkeen jysähdetään lattiaan. Ajattelin jo kokeilla kolmea vaippaa päällekkäin, meinaan että on pysrtö taatusti hellänä tuosta treenistä.

Ps. En tiedä kumpi on enempi likainen, peili vai vauvan naama, mutta väittäisin joka tapauksessa hinkkaavani molempia kymmenen kertaa päivässä.