Huh mikä päivä!

En oikein tiedä mitä ajattelisin tästä juuri alkaneesta vuodesta.
Että kannattaako tässä kauheasti henkseleitä paukutellen lähteä eteenpäin, ei pian selviä hengissä.

Pari viime päivää on ollut varsin tapahtumarikasta tämän mutsin kohdalla.
Ensinnäkin, tuli pieni hammasvaurio.
Jota tänään kävin esittelemässä palikkalääkärille, ja jota tässä nyt poden pää edelleen puuduksissa ja en kykene muuhun kuin sohvalla öllöttämiseen! Sitä onneksi on tässä reenattu viime viikot.
Toiseksi, vedin lipat. Jeah, juuri ne sellaiset perus äkkiä-ylös-eihän-vaan-kukaan-nähnyt- lipat. Juuri ne sellaiset yhtään-ei-sattunut-ai-pahus- lipat. Että kättä juili koko lenkin loppumatkan ja reisi on yhtä mustelmaa. Ja jonka jälkeen niin vannoin että en ikinä lähde enää talvi aikaan muualle ku salille.
Ja kolmanneksi, epäonnisen lenkin jälkeen illalla kotona vielä paukautin polveni laatikon vetimeen niin, että piti tuumia että mites sitä synnytyslaulua vedettiinkään. Ulisin.

Että voitte kuvitella miten luottavaisena istun tässä käsi edelleen arastaen, leukaperät jurrissa ja polvilumpio mustana katsoen tuleviin päiviin.
Itkettää ja naurattaa yhtä aikaa, taas.

Ps. Onneksi kuvissa näkyvä pikkuneiti (ja kaikki muutkin) kyllä ilahduttavat masentunutta mieltäni ihanilla jutuilla. Parhaillaan vauva yrittää (huonolla menestyksellä) kiivetä yli esteen, joka on rakennettu tuoleista, lehtikorista ja raheista hänen ja koiran välille. Minkäs teet että tuo valkoinen karvaturri on niin herttainen, että vauvakin tahtoisi vähän maistaa.