Dymottaa!

Ja jälleen kerran jouduin syömään sanani (eikä muuten maistunut hyvältä!).
Nimittäin allekirjoittanut on niin vakuuttanut, isoon ääneen vieläpä, ettei meidän taloon koskaan koskaan eikä ikinä! tule tätä vekotinta. Never.

No mikäpäs muu siinä työpöydällä makaa kuin ihan omilla euroilla ostettu dymo. Eikä kukaan pyssyllä uhannut hyllyn välissä, että ois ollut mitenkään pakko ostaa.

Syy siihen että olen joskus mennyt semmoisia vannomaan että en tuota laitetta hanki, ovat juurikin ne lapselliset ja jääräpäiset minähän en tuollaiseen massamuotikaikillaon-juttuihin lähde! Edelleenkään en näköjään tunne itseäni enkä mielihalujani, koska nyt tuon kaikillaolevan laitteen omistan.
Tai sitten vain yksinkertaisesti kuulun siihen sukupuoleen, jonka mieli muuttuu just sen mukaan mikä aika kuukaudesta sattuu olemaan. Se laji, joka sortuu elon tiellä ja joka kaikissa kymmenissä hormoneissaan erehtyy tekemään mitä sattuu valintoja. Hahaa.

Mutta hei, mikä kone!
Voitte niin arvata, että nyt on kuulkaa talon nimikoinnit kunnossa. Kaikki lukutaitoiset tietää nyt just missä on suolat ja sokerit ja myslit ja kahvit. Ja myös vähän tolvanatkin voivat nyt lukea saippuapurkin kyljestä että s a i p p u a, jos onkin tähän asti luullut sitä joksikin muuksi lavuaarin reunalla.

No voitte niin arvata myöskin sen, että kun kerran lapasesta on lähtenyt niin on sitten kans lähtenyt. Siinä vaiheessa kun nimikoin banaaneja ja omenia, mies tuumasi että voitko lopettaa.
Tarjouduin nimikoimaan hänetkin.
Oikeasti tuo ylläoleva oli ihan läppä, mutta jokatapauksessa, ihan huippu laite!
Ja mitä väliä vaikka kaikkien muidenkin kaikki jutut on nimikoitu dymolla? Se on muotia ny.
(Tai mun tuurilla se on niin, että oon liian kauan pysynyt järkähtämättömän päätökseni takana, että se ei ookaan enää muotia. Hyvä minä! Aina pitää olla niitä perässä roikkuvia mattimyöhäisiäkin, eikö?)

Vielä löytyy nimikoitavaa, onneksi ostin vararullat teippiä.