Olen aina ollut semmoinen kömpelö säätäjä, mennyt järkiään joka talvi jossain nurin, milloin pyörällä ja milloin kävellen (viime talven paras ostos oli nastakengät).
Epilepsian jälkeen (olen diagnosoinut itse lääkepaketissa olevien sivuoireiden perusteella) koordinaatiokykyni on todella heikentynyt. Ihan säälittäväksi.
Ihan lyhyen ajan sisällä (nyt on mennyt monta kuukautta, kop kop!) kaaduin ja kompuroin liian monta kertaa. En uskaltanut edes enää ajatella, mitä seuraavalla kerralla sattuu, koska olen selvinnyt kaatumisista mustilla nilkoilla, kyynärpäällä ja kyljillä, sekä nivelsiteiden revähdyksellä, joka muuten oli kipeä pitkään.
Ihan ensimmäinen kompurointi oli lomareissulla kesällä 2018. Lasten kanssa leikkiessä ja pelleillessä onnistuin paukauttamaan polveni vaatekaapin reunaan, älä edes kysy miten.
Ihan viittä vaille kuolin, tai ainakin oksensin. Sattui.
Seuraavan kerran vedin samana kesänä kyljelleni töissä, kompastuin laatikon reunaan ja kädessä oleva kakku laatikkoineen lensi seinään. Se sekunnin sadasosan tunne, kun tajuat että kaadut ja se kakku vain irtoaa sun käsistä, etkä vain ehdi tehdä mitään. Ja sitten se kipu. Oksensin melkein taas, ja itkin. Sattui niin paljon. Ja samalla olin niin vihainen kun asiakas oli juuri tulossa kakkua hakemaan ja se kakku oli lintassa pitkin seiniä.
Ihan oli hauskat kotivideot-materiaalia koko keissi, mutta ei kyllä paljon naurattanut. Vasta kun jälkeenpäin.
Minut kiidätettiin terveyskeskukseen ja asiakas sai kakkunsa vähän myöhemmin.
Siitä muistona tuo musta, turvonnut nilkka ja samanmoinen kylki ja kyynärpää. Mitään ei onneksi mennyt rikki.
Ja sitten tuli talvi.
En ole aikuis iällä tippunut hevosen selästä (kop kop taas!), mutta se on kuulkaa vaarallista touhua ihan maasta käsinkin.
Onnistuin takertumaan kengistäni kiinni heinäverkkoon ja rojahdin kyljelleni maahan. Hevoset vähän katsoivat ihmeissään, että mihin se heinän tuoja oikein meni. Mitä se tuolla maassa makaa ja vaikertaa. Voi että mua sattui ja kiukun kyyneleet kihosivat silmiin. Ei taas. Voisko välillä joku muu.
Kaaduin vielä myöhemmin kevättalvella, kun nostin jalkaa yhden lankun yli heiniä hakiessa ja satutin kyynärpääni lisäksi henkisen kyynärpään.
Kielsin miestäni jättämästä kaikki lankut laittamatta mihinkään ja madaltaa kaikki kynnykset, kun en vain onnistu pääsemään niistä näköjään yli.
Kompuroin vielä kiikun jalkaan sisällä. Kun ihan vain katsoin että nyt väistän, mutta käsky aivoista jalkoihin jäi ilmeisesti johonkin välille. Olin taas lentää päin seinää.
Viimeisin kaatuminen sattui nyt tänä kesänä.
Siirsin hevosia toiselle laitumelle ja tottakai myös vesiletku piti siirtää kulkemaan sinne samaan suuntaan. Lähdin kävelemään ojan reunaa liittimen luo (kuka ihme sen käskee siellä olla!) Ja enköhän jälleen arvioinut väärin ja nilkka pyörähti ojan reunalla alta, ja siellä mää makasin!! OJASSA KYLJELLÄNI! Kyllä minä siellä maatessani, tuskissani ajattelin että ei tämä ole totta. Ulvoin tuskasta (koska ne nivelsiteet meni) ja naurusta, koska kyllähän se ihan varmasti näytti ihan surkean koomiselta. Iso ihminen makaa ojassa jalat kohti taivasta. Yltäpäältä roskissa ja murassa.
Mun poika kurkisti varovasti reunalta ja kysyi, äiti itkeksää vai nauraksää?
Sitä pystyy todistetusti tekemään yhtä aikaa.
Ai että.
Ei varmaan ole yllätys että pelkään kaikkia reunoja, pelkään korkokenkiä, pelkään liukkaita pihoja ja kaikkia ulokkeita.
Yritän aina muka tarkkaan katsoa mihin astun ja kiertää kaikki asiat tosi kaukaa ja varmistaa ettei ota osumaa, ja silti kolauttelen joka päivä päätä kaapin oviin, polvia pöydän reunaan, varpaita kynnyksiin, jään puseroista kiinni ovenkahvoihin ja astun portaissa yhden askelman jotenkin yli.
Minä odotan sitä päivää kauhulla, että istun kuin Aku Ankka konsanaan, pyörätuolissa, pää, käsi ja jalat paketissa ja hampaat kurkussa.
Ettei nyt vain sattuis mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti