Rapakon takana osa 1

Instagramin puolella eräs seuraaja pyysi kertomaan kokemuksia Kanadan reissusta. Olinkin jossain vaiheessa ajatellut kertoilla matkasta oikein pidemmän kaavan mukaan.
Joten noustaanpa koneeseen ja lähdetään rapakon taakse ihailemaan suurta maailmaa.
Taas muuten yksi sanonta, jonka alkuperä olisi mukava tietää.

Jo vuosi sitten näihin aikoihin, alkoi ajatuksissa ja puheissa syntyä ajatus siitä, että kesällä 2019 lähdettäisiin porukalla Kanadaan, veljeni perheen luokse ja samalla juhlimaan toisen veljeni häitä.
Itse pyörittelin ajatusta aika pitkään, täällä kotona puhuttiin ja mietittiin olisiko matkalle lähtö edes realistista.
Lähdin yksin, (tai siis äiti, isä ja kolme veljeäni lähti myös mukaan) joten mieheni vastuulle jäi koko koti, lapset ja eläimet, kolmeksi viikoksi. Se vaatii järjestelyä ja erityisesti positiivista asennetta kotiin jääviltä. Mieheni sai onneksi kesäloman sille ajalle kun olin reissussa, ja sehän melkein "tuhlaantui" siihen kokonaan. Olen aina kiitollinen siitä, että hän minulle tämän matkan mahdollisti.

Lentäminen toiselle puolelle maapalloa ei ole halpaa. Me varasimme liput ehkä vähän liian myöhään, kun ostettiin liput vasta niin viime tinkaan. Alkuvuodesta olisi voinut saada jonkun satasen halvemmalla.
Syksystä asti siis laitettiin jokainen sentti säästöpossuun ja lippurahat oli loppupeleissä aika pian kasassa.
Ai että sitä jännitystä kun liput saatiin ostettua. Sitten vain odotettiin!!

Kesäkuun 7pv hyppäsimme ensin iltajunaan ja kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Tuntui niin epätodelliselta, että kuukausien odotus oli ohi ja vihdoin olimme matkalla.
Pitkä matka alkoi sillä tavalla mainiosti, että juna -ja lentoaikataulujen vuoksi jouduimme odottamaan lentokentällä jo yhden yön, ennen kun kone vasta lähti aamulla seitsemältä kohti Saksaa. Itsehän nukkua posotin pitkin pituuttani lentokentän penkeillä, onneksi olen niin naatti nykyään, niin uni tulee aina kun silmät kiinni pistää. Jotain hyötyä siitäkin.

Tosiaan ensimmäinen etappimme oli Saksa. Ihan sillälailla kerran lentokoneella matkustaneena niin tuota se Frankfurtin lentokenttä oli semmoinen pikkunätti paikka! Herttinen se taitaa olla Euroopan suurin, tai ainakin suurimpia, lentokenttä ja voin kertoa että se on yhtä iso kuin tää rakas tuppukylä missä asun.
Meillä oli vaatimattomat seitsemän tuntia aikaa onneksi siellä vaeltaa, joten ihan kaikessa rauhassa etsimme portin, söimme ja nukuimme tai siis minä ainakin nukuin.
Ehkä vähän lyhyempikin odotus olisi ollut ihan jees, mutta onneksi meitä oli iso sakki toisiamme viihdyttämässä.

Saksasta lensimme ensin Calgaryyn.
Pitkä lento valtamerten yli kesti noin yhdeksän tuntia.
Jännitin itse tosi paljon kaikkea epilepsiaan liittyvää: kyselläänkö turvatarkastuksissa lääkkeistä, tarviiko lääkärintodistusta, miten aikaeron kanssa lääkkeiden otto menee, mitä jos väsynkin niin liikaa, että tuleekin kohtaus jne.
Kaikki meni niin hyvin! Olin etukäteen stressannut ja pohtinut kaikkea, ja kukaan ei avannut reppuani eikä kysynyt lääkkeistä mitään. Itse asiassa olin melkein pettynyt, niin paljon oli mustaa valkoisella laukussa mukana. Äää, sit kukaan ei edes kysy mitää!!
Pitkä lento meni minulla melkein kokonaan nukkuessa, kiitos pahoinvointilääkkeen. Jos pystyy nukkumaan koneessa, se on ehdoton iso plussa. Osa meidän seurueesta ei tähänkään mennessä ollut saanut unen päästä kiinni lainkaan. Voi vain kuvitella mikä olo.

Calgaryssä jouduttiin tulliin tottakai.
Kello taisi olla sitä paljon, että koko hallissa ei näkynyt ketään muita kuin meidän sakki, ja tullityyppi oli kai ihan viittä vaille työvuoronsa tehneenä niin valmis lähtemään kotiin, että vilkaisi vain peräsilmällä kaikkien passit eikä vaivautunut kysymään mitään keneltäkään. Olimme ehdottomasti varautuneet siihen, että kaikilta kysellään kaikki asiat kengän numerosta kuppikokoon, mutta tätä tyyppiä ei kauheasti tosiaan kiinnostanut.
Muutama tunti jälleen sitten odotettiin ja viimeisen etapin määränpää oli Saskatoon, kaupunki, missä nämä meidän rakkaat asuvat.
Viimeinen reipas tunti ilmojen halki, oli yksi elämäni hirveimmistä matkustuksista. Kone oli pientäkin pienempi sillipurkki, kivikauden uusinta mallia, pikku potkurit ja kaikki. Siis oikeasti pienet. Potkurit.
Keli oli saletisti tuulisin mitä olla saattaa ja nämä kaksi asiaa yhdistettynä toisiinsa ei ollut kaikkein mieluisin kokemus.
Onneksi olimme kaikki niin umpihumalassa väsymyksestä, että itse en ainakaan edes tajunnut pelätä, että tippuuks tää ny.
Muistan matkasta oikeastaan sen kaiken kolinan, paukkeen ja heilumisen lisäksi sen, että käytävän toisella puolen (hei siinä tosiaan oli käytäväkin kuitenkin!) istui vanhempi herra, joka kaiken sen tärinän keskellä istui ja teki sudokua! Ajattelin vain huuruisesti, että tuo mies varmaan matkustaa työkseen, ja tekee vaan tuossa sudokua (epäilen että saiko valmiiksi sen matkan aikana), joten ei tää mihkään tästä tipu.

Voi mikä onni ja riemu ja ilonkyyneleet kun vihdoin olimme perillä ja kaikki (myös veljen pojat, tupuhupulupu tottakai) rakkaat olivat meitä vastassa ❤ sanoin kuvaamaton tunne, kun viimeksi oltiin nähty neljä vuotta sitten!
Tiedättekö miksi tänä päivänä tämä kaikki internetsomeinstafaceskype on ihan parasta? Nää pikkupojat (joista vanhimman olen nähnyt taaperona) juoksivat sieltä etunenässä juoksujalkaa halaamaan, niin kun oltaisiin eilen nähty. Tädin sydän suli siihen paikkaan.
Eihän sitä aluksi voinut todeksi uskoa, että siinä me kaikki oltiin, valmiina ikimuistoiseen lomaan ja yhdessäoloon.

(Reissu oli niin pitkä, että pakko vähän jaksottaa kertomista. Tästä matkasta tulisi kuulkaa vaikka kokonainen kirja, niin paljon siihen sisältyy ❤ joten osa 2 ja osa 3 ainakin vielä tulossa!)