Yksi ja puoli vuotta!

Olen niin onnellinen.
Varmaan instan puolella tullutkin jo selväksi, hih.

Viimeviikon tiistaina tuli vuosi täyteen viimeisestä epilepsiakohtauksesta, ja sehän tarkoitti sitä, että saan ajoluvan takaisin.
Erinäisten säätöjen ja puhelinsoittojen jälkeen, lähdettiin sitä tänään hakemaan.
Lääkäri siis ehti tehdä lausunnon vasta viime torstaina ja perjantaina hoitaja soitti, että lappu on allekirjoitusta vaille valmis, haenko lapun itse vai laittavatko sen postiin.
Postiin ei niin paljoa voi luottaa, etteikö mun tuurilla yks lappu joudu hukkaan alta aikayksikön!
Joten sanoin hakevani kirjeen itse ja meneväni siitä suoraan poliisiasemalle.

Tänään aamulla lähdettiin ajamaan lähikaupunkiin.
Mieheni piti etäpäivän töistä ja pikkuneidillä ei ollut päiväkotipäivä, joten lähdimme kolmistaan.
Ette usko miten ihminen voi jännittää!! Mulla sattui mahaan niin paljon ja pääkin tuli hiukan kipeäksi. Olen tällainen kropalla stressaaja ja jännittäjä, mikä on todella ärsyttävää.

Olin varma, että neurolta ei löydykään mun paperia, tai ainakin siitä sittenkin puuttuu se allekirjoitus tai jotain.
Olin varma, että poliisilaitos on kiinni (vaikka tosiaankin tarkistin sen, mutta silti!) tai se mun kortti onkin jossain muualla kuin missä pitää jne.jne.

Ai että se sairaalan käytävä on niiiin pitkä, ja neurologian poliklinikka on vielä siellä toisessa päässä melkein. Teki mieli juosta, vaikka samalla teki mieli lähteä kotiin.
Mun pelko hälveni onneksi pian, kun se kirjekuori siinä sihteerin kansliassa oli niin odottanut mua. Sain sen mukaani onnen toivotusten kera ja lähdin kipittämään samaa reittiä takaisin autolle. Hymyilin vain ja puristin kirjekuorta, aika moni näki varmasti onneni ja leveän hymyni jota en vain pystynyt pidättämään, ja muutama hymyili takaisinkin. Teki mieli kuuluttaa koko sairaalalle!!
Ja teki mieli hyppiä.

Siitä ajoimme suoraan poliisilaitokselle.
Treffasin vielä ennen sisälle menoa yhden toppavaate-ostajan kanssa. Myin juniorin vanhat toppakamppeet eteenpäin. Tämän päivän kirppisjuttu on niin parasta, kivaa ja yleensä helppoa ja mutkatonta.

Pitihän se arvata, että mun tuurilla on äksöniä aina. Mua ennen oleva asiakas sai vielä vuoronumeronsa, mutta minä kun painoin nappia niin kone meni rikki! No, sitä ei kukaan saanut siihen hetkeen korjattua, mutta onneksi odotustila oli aika hiljainen, niin ei tullut mitään sekaannuksia vuorojen kanssa.
Vähän lisää äksöniä tuli siitä, että virkailija oli vailla sitä paperia, minkä sain silloin kun ajokortti lähti.
No enhän ollut semmoista muistanutkaan, eikä kukaan ollut maininnut että se pitäisi mukana olla.
Täti sitten tiedusteli joltain ylemmältä henkilöltä, ja onneksi riitti se paperi mikä mulla oli mukana.
Kun sain vaaleanpunaisen kortin käteeni, onneni vain lisääntyi! Miten paljon ihmiseen voi mahtua iloa ja onnea ja helpotusta?

Niinhän siinä sitten kävi, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin, mun päänsärky oikein räjähti päälle. Eikä särkylääkettä tietenkään mukana.
Kortin saamisen jälkeen, mun harteilta putosi niin iso henkinen taakka, että se taakka oli tasan tuon päänsäryn "arvoinen".

Tietysti hyppäsin rattiin, kun lähdettiin takaisin kotiin. Aa että se tuntui niin jännältä, mutta samalla ihan niin tutulta kun vaan voi.
Ajatelkaa, etten ole kertaakaan edes ajanut tuolla autolla koska silloin kun kortti lähti, myimme molemmat autot pois ja ostimme tämän tilalle.
Mieheni vitsaili, että hän voi tilata taksin itselleen. Luotto kohdillaan, hehe.

Arvaatte varmaan mitä kävi kun päästiin kotiin? Särkylääkepurkin kautta peiton alle.
Mutta se onneksi auttoi, ei mitään kamalaa migreeniä kuitenkaan ehtinyt tulla.

Ihanaa oli kun lapset vuorotellen tulivat koulusta, ja sain heiltä jokaiselta riemun halauksen ja huudon: "sää sait sen, sää sait sen!!"
Aika helpottuneita ja onnellisia ollaan kaikki ❤

Heti mut valjastettiin hommiin.
Huomenna vien aamulla porukan kouluun, kun yksi tarvii sinne pyörää.
Huikeeta!
Mua naurattaa kuin reppanalta kuulostaa kun aikuinen ihminen itkee melkein onnesta, kun saa viedä lapset kouluun 🤭
Mutta niin tää vaan ny o!