Kun ilon ja onnen itkut oli sitten itketty, lähdettiin ajamaan "kotiin".
Oli niin maailman epätodellisin olo! Siis ajetaanko me tässä oikeasti Kanadan maaperällä, veljeni autossa heidän kotia kohti. Niin kreisiä!
Asiaa oli niin paljon. Ja ihmettelemistä.
Niin väsyneitä me matkalaiset olimme ja kello oli sielläkin jo noin 1 yöllä, joten painuttiin kaikki pehkuihin.
Olo oli kyllä aikamoinen. Päässä pyöri kaikenlaista ajatusta ja tunnetta, että meni hetki ennen kun uni edes tuli. Tässä kohtaa minua eniten hirvitti tämä epilepsia. Olinhan niin monta kertaa saanut kohtauksen juuri näin unta odotellessa. Oli vähän huono-olokin ja päässä surisi.
Siihen minä kuitenkin nukahdin ja aamulla herättiin ihan "normaalisti", eli siellä noin aamu 10.
Oli muuten todella helppo siirtymä sinne päin aikaeron kanssa, kun heti pääsi siihen rytmiin kiinni. Ensimmäisenä päivänä, ja muistaakseni vielä toisena päivänä, piti päikkärit käydä nukkumassa, mutta todella nopeaa aikaerosta kyllä selvisin. Oikeastaan olin aika yllättynyt ja mielissäni, koska tosi monet "pelottelivat" sillä, miten kauhea aikaero on.
Tokihan tämä, kuten niin moni muukin asia, on jollakin toisella ihan jotain muuta kuin sulla itsellä.
No mitä me sitten tehtiin?
No kauheasti kaikkea, ja samalla ei ehditty mitään.
Kolme viikkoa on pitkä aika, mutta samalla tosi lyhyt aika siihen, että ehtisi tehdä kaiken kivan ja nähdä monenlaista.
Ristiäiset.
Saimme kunnian olla mukana veljeni nuorimmaisen kastejuhlassa. Tilaisuudesta teki hienon se, kun veljeni vaimon isä kastoi pikkuisen. Ja oma isänikin oli siinä mukana.
Nimihän vauvalla on ollut jo syntyessään, eli emme varsinaisesti enää jännittäneet nimeä, hih.
Syntymäpäivät.
Juhlia oli oikein urakalla meidän siellä olon aikana, mutta sehän vain sopii, koska juhlat on parasta!
Oli todella mukava kun veljeni vaimon perhe ja kotiväki ehti istua useampana iltana meidän kanssa, ja heihin oli kyllä todella helppo tutustua.
Yhteinen kieli on aina mukava, he osaavatkin kaikki enempi ja vähempi Suomea. Todella välittömiä ja mukavia ihmisiä.
Retki vuorille.
Tästä teen erikseen postauksen.
Mutta sen voi melkein kiteyttää kolmeen sanaan: Ihan. Sairaan. Siistiä.
Häät.
Koko reissun kohokohta ❤
Oli ihana seurata sivusta ja toki vähän olla mukanakin kun häitä järjesteltiin.
Tämä juhla oli meille aivan äärettömän tärkeä ja ainutlaatuinen, mutta samalla ihan sanomattoman surullinen.
Minä ja yksi veljistäni lähdettiin heti pari päivää häiden jälkeen jo kotiin, joten hyvästelimme hääparin hääjuhlassa ennen kun he lähtivät viettämään honeymoonia.
Se hetki on jättänyt jäljen mun sydämeen.
Samaan aikaan haluaa ja on niin onnellinen ja iloinen toisten puolesta ja samalla sydäntä puristaa se tuska ja epätietoisuus siitä, että milloin me seuraavan kerran nähdään. Mitä jos ei koskaan?
Olin varma että itkeä pillitän (ei ku siis vollotan) koko häät alusta loppuun saakka. Sain kuitenkin pidettyä suunnilleen itseni kasassa, kunnes tuli vuoro lukea runo/kertomus hääparille. En edes tiedä miten sain yhtään sanaa kakistettua ulos, mutta kyllä minä sen luettua sain. Ihan jokaista sanaa en pystynyt ajatuksella lukemaan, se on muuten oiva tapa kun yrittää pysyä kasassa.
Mutta anyway, ihanat, ihanat häät!
(Hitsit mää muuten katoin tätä kuvaa ja totesin että nuo suun ympärillä olevat rypyt eivät varsinaisesti ole vähentyneet tässä viime aikoina. Luin muuten just faktan, että ihminen alkaa vanheta heti synnyttyään, joten 33v voi todellakin olla jo ryppyinen!)
Näiden kaikkien tapahtumien väliin mahtuu paljon yhdessä oloa, älyttömän hyvää ruokaa (joka melkein ansaitsisi oman postauksen), pelaamista, touhuamista lasten kanssa, myöhään istuttuja iltoja, mukavia paikkoja, kaupoissa käyntiä ja normaalia arkeen liittyvää tekemistä keittiön siivouksesta pyykin pesuun.
Mutta joka ikinen hetki, joka ikinen vessanpöntön vetokin teki mieli painaa niin mieleen. Jos joskus unohtaa arjessa elää täysillä, niin tuolla reissussa todellakin muisti elää täysillä. Ja kaikkihan me tiedetään, että kun on kivaa, niin aika vain juoksee ja kohta huomataan, että ollaan matkalaukut pakattuna valmiita kotimatkalle.
Sitä oikein yritti mielessään jarruttaa ja iskeä kantapäitä maahan, että aika ja viimeiset päivät eivät menisi niin nopeaa, mutta niin siinä lopulta kuitenkin kävi, että piti ruveta käärimään vaatteita takaisin matkalaukkuun ja yrittää survoa tuliaiset parhaansa mukaan sinne jo alkujaankin ahtaaseen laatikkoon, joka olisi saanut olla tuplasti isompi. Nimittäin kaikki ihanat tuliaiskarkit oli niin äkkiä syöty, että toinen kassillinen olisi pitänyt ängetä vielä mukaan.
Jos ihan totta puhutaan, Suomessa on ihan sikahyvät karkit ja Kanadassa ihan sikapahat (no ei vaiskaan) mutta tietyt karkit ja suklaat on siellä ihan todella ihania. Nimim. Yhtä tiettyä cookies-suklaata tekis mieli.
Mutta ennen kun kotimatka alkaa vien teidät vielä käymään seuraavassa postauksessa Calgaryssa ja Kalliovuorilla.
Kohta kiivetään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti