2. joulukuuta

Tiedän jo etukäteen, että oon tosi huono tässä.
Rintaani röyhistäen lähdin siis joulukuun touhuihin ja ajattelin (paino sanalla ajattelin) olla niin reipas, että kirjoitan aina jouluaattoon asti joulukalenterimaisesti joka päivä jotain.
Jouluhöpinää, arkihöpinää.. jotain.
Hirveän hyvä yhtälö sellaiseen tilanteeseen jossa kalenteri pursuaa ohjelmaa ja pää on sekaisin kaikista aikatauluista, mutta annatte sitten anteeksi jos joku päivä ei ilmaannukaan uutta settiä.
Ajattelette siellä sitten myötätuntoisena (tai vahingoniloisena) että ei se onnistunut.
Yritän kaikkeni. Eikun parhaani siis.

Viime viikolla me (siis ketkä me?), eikun mieheni, laitteli viikkosiivouksen päätteeksi jouluvalot.
Valojen laitto tuo kyllä viimeistään sen joulun odotus-fiiliksen.
Mulla se fiilis on yleensä jossain ihan muualla siinä valojenlaittohetkellä, nimittäin mun hermo ei kestä sitä virittelyä. No miksei?

No siksei, koska olen niin kauhean kaikki-mulle-tänne-heti-tyyppi, niin mun järki lähtee liikkeelle heti kun jonkun tuikun kynttilä on palanut tai joku roikka ei ylläkään sinne mihin pitäis.
Mun käsitykseen ei jotenkin mene, että aina joulun jälkeen kaikki valot kerätään pois ehjinä, mutta sitten kun olisi taas aika ripustella ne uudestaan niin joka toinen lamppu on mustana.

Ja sitten olen onnistunut hamstraamaan aina jotain sellaisia valoja, minkä polttimoita ei saa enää tämän maan rajojen sisäpuolelta.
Tänä vuonna olin onneksi töissä kun jouluvaloja asennettiin, joten sain ihan tyytyväisenä kaikkine hermoineni tulla jouluvalaistuun kotiin. Mahtava järjestely.

Tämä onkin oletettavasti viimeinen joulu tässä kodissa, joten ensi vuonna sitten metsästetään sopivia härpäkkeitä uuden kodin ikkunoihin.
Taatusti on menetettyjä hermoja liikkeellä siihen aikaan sitten. Kyllä minä itseni tunnen. Vaikka toisinaan tuntuu, että parempi kun ei oltaisi tutustuttukaan. Ehheeh.

Tämmöistä turinaa joulukuun toisena.
Osallistukaahan edelleen arvontaan. Kohta onkin aika laitella kortteja postiin!